Itsemurha kuristamalla

 

 

Sanomalehtien pitkän tähtäimen menestysstrategia näyttää perustuvan säästämiseen. Minimoidaan menot – tuotantokustannukset – ja porskutetaan eteenpäin.

 

Mutta tunnemmeko yhtään toimialaa, joka tällaisella strategialla olisi menestynyt? Ei, sillä yhtälö on jo teoreettisesti täysin mahdoton.

Säästäminen on ratkaisu vain hetkelliseen kriisiin.

 

 Sillä voidaan tekohengittää – ei muuta.

 

Yleisesti myös tunnustetaan, että nykyaikainen yritys menestyäkseen sijoittaa ainakin kolmanneksen voitostaan tuotekehittelyyn – ei jaa sitä pois osinkona. Tutkikaa rauhassa mediatalojen pörssitietoja, ne ovat julkisia. Tuotekehittely – jos se on mainittu – löytyy aivan listan lopusta.

 

Mutta tässä pitäisi puhua kuvasta, kuvajournalismista ja niiden tulevaisuudesta. Miten yllä oleva liittyy siihen?

 

Erittäin olennaisesti.

 

Kuva on oiva säästökohde.

 

Kuvataan vähemmän, käytetään ilmais- tai arkistokuvia, kuvautetaan freelancereilla valiten näistä halvimmat. Tingitään palkkioita, tarjotaan tylyjä sopimuksia saatesanoin ”oven takana on kyllä tulijoita”. Ei palkata uusia kuvaajia poistuvien tilalle.

 

 

Eräs tutkija kuvasi tätä hyvin sanoen, että ammattitaitoisista (kuva)journalisteista tinkiminen strategiana on kuin yrittäisi hoitaa nälänhätää lähettämällä pienempiä vaatteita kriisin runtelemalle alueelle.

 

Olen täysin samaa mieltä.

 

Kuva ja kuvajournalismi voisivat kuitenkin olla avainasemassa haettaessa uusia kipeästi kaivattuja toimintamalleja perinteiselle sanomalehdelle verkossa.

 

Mutta tämä vaatisi sitä peräänkuuluttamaani tuotekehittelyä. Netti tarjoaa rajattomia mahdollisuuksia, ja kaikki lehdet ovatkin sinne menneet.

 

 Silti 95 % lehtien nettisaiteista panostaa täysillä ”500 merkkiä ja yksi vaakakuva” -lähestymistapaan.

Satunnainen galleria toimistokuvista tai tökerö kännykkävideo ei kokonaisuutta pelasta.

 

Rajattomien mahdollisuuksien edessä hyperventiloidaan – eikä tehdä mitään.

 

Puhutaan paljon ”uusmediasta”.

 

 Englanninkielinen ”Rich Media” on kuvaavampi käsite, ja juuri siinä ”rikkaudessa” näen kuvan tulevaisuuden: todellisen mahdollisuuden kuvajournalismiin ja sen uuteen tulemiseen aivan ennen kokemattomilla tavoilla.

 

En tarkoita niitä karmeita kännykällä tehtyjä videoklippejä, vaan ihan oikeata, kunnianhimoisella asenteella tehtyä visuaalista tarinankerrontaa.

 

Valokuvan, kerronan, äänen, videon ja animoidun grafiikan yhdistämistä todellisek­si journalistiseksi sisällöksi.

 

Se vaatii asennemuutoksia tekijöiltä ja tilaajilta, koulutusta ja kouluttautumista, rohkeutta, uskallusta, visioita, jopa vähän rahaa...

 

Viimeistään tässä vaiheessa joku huutaa, että ”höpö, höpö – eihän netissä voi rahaa tehdä”.

 

En ota kantaa, mutta vastaan, että ei voi säästämälläkään.

 

Ehkä pankit, mutta eivät mediatalot.

Tämä on ensimmäinen Journalistissa julkaistu juttuni. Kirjoitin sen päätoimittajan pyynnöstä - en kyllä tiedä miksi hän minua pyysi, luultavasti jonkun blogikirjoituksen takia  - kun olin parin vuoden ajan seurannut mediamme menoa ihmeissäni.

 

Tässä vaiheessa se tuntui vielä vain typeryydeltä joka pisti vain pudistelemaan päätäni. Vuotta tai kahta myöhemmin tunne oli muuttunut toisaalta epätoivoksi, toisaalta ammatilliseksi myötähäpeäksi.

 

Journalisti 6/2010