Samaan aikaan Norjassa

Maailmantähtien konsertteja kuvatessa valokuvaajan eteen lyödään tyypillisesti paperi, jossa ilmoitetaan mitä, miten ja missä saa kuvata ja missä kuvia saa julkaista.

 

Yleistymässä näyttää olevan myös käytäntö, että sopimuksissa varataan oikeudet kuviin myös artistin omassa promootiomateriaalissa.

 

Tämä kävi ilmi, kun amerikkalaisen supertähden Taylor Swiftin vaatima kuvaajasopimus putkahti julkisuuteen kesällä.

 

Kuvasin yli kymmenen vuotta lähes päätyökseni musiikkia ja konsertteja eri asiakkaille.

 

 Noin vuosi sitten Sex Pistolsin John Lydon (alias Johnny Rotten) kirjoitti elämänkertansa ja allekirjoittaneen kuvia päätyi useampi tähän eepokseen.

 

Tuntui hienolta nähdä oma nimi kuvien alla, ja myös maksettu korvaus lämmitti mieltä. Kuvia eivät rajoittaneet mitkään sopimukset.

 

Valta-asemaa voi käyttää väärin.

 

Musiikkimaailman peukaloruuvi on, että jos haluatte kuvia tästä konsertista ja tästä tähdestä, teidän pitää allekirjoittaa tämä paperi.

Muuten ei kuvaaminen onnistu.

 

Paitsi Norjassa.

 

Norjalaiset valokuvaajat ovat kokeneet olevansa ennen kaikkea kuvajournalisteja, joilla on moraalinen vastuu lukijoilleen.

 

Ja niin marginaalinen aihepiiri kuin konserttivalokuvaus onkin, se koetaan kuitenkin osaksi journalistista kokonaisuutta, osaksi historiankirjoitustamme.

 

Norjassa on yhteisesti tehty päätös, että kukaan ei allekirjoita moisia naurettavuuksia.

 

Lopputulos: nykyään näitä papereita ei edes tyrkytetä ennen konserttien alkua ja jos joku erehtyy niin tekemään, iille viitataan kintaalla.

 

Konsertteja järjestetään ja niissä kuvataan kuitenkin kuten ennenkin.

 

 

Internetaktivisti Andy Baio kirjoitti Mediumissa osuvasti muutama viikko sitten, miten meidän ei pitäisi ikinä luottaa kaupalliseen toimijaan roolissa, joka yhteiskunnassa oikeasti kuuluu kirjastolaitokselle.

 

Hän viittasi muun muassa Googlen alas ajamaan Google News Archives -palveluun ja yhtiön uuteen missioon, jossa prioriteetti ei ole menneen vaaliminen.

 

Filosofi Roland Barthes toteaa kirjassaan Camera Lucida, että valokuva – enemmän kuin televisio tai elokuvat – on maailman kollektiivinen muisti.

 

Kuka meillä hallinnoi kollektiivista muistiamme?

 

Journalistit vai "pyyteettömät" pörssiyhtiöt?

 

 

Kuvassa oleva rakennelma on aivan absurdi. Silti kuvaajat mielletään usein tällaisiksi tekniikkavelhoiksi, vaikka olennaista on aina sisältö ja tarina/kuva maailmansta jota pyritään välittämään.

Journalisti, Syyskuu 2015