Kiitollisuudesta

Kiitollisuudesta

Kiitol­lisuus on muuten huima tunne kun se valtaa kokonaan” kirjoitti ystäväni minulle FB:ssa muutama viikko sitten. Kyllä. Allekir­joitan täydel­li­sesti.

Minun on pitänyt kirjoitaa tämä jo pari viikkoa, mutta elämä — kuten taval­lista — on ollut vähän sekaisin. Osittain syy selviää alla.

Ammatissani (josta yleensä näillä sivuilla kirjoitan) minua häiritsee suunnat­to­masti palautteen, ennen­kaikkea positii­visen sellaisen puute. Tänään en kuitenkaan puhu työstäni, en valoku­vista, journa­lis­mista, multi­me­diasta tai mistään muustakaan työhön liitty­västä.

Haluan yksin­ker­tai­sesti sanoa julki­sesti KIITOS usealle taholle, jotka sen todella ansait­sevat. Heidän ansiostaan tämä tarina päättyy hyvin.

Lyhyt versio

Kahdek­san­vuotias tyttäreni putosi hevosen selästa pari viikkoa sitten. Pienen hevosen, kypärä päässä, pehmeään maneesiin. Nousi ylös vähän peläs­ty­neenä, mutta kaikki oli kunnossa. Ratsas­tus­ka­verin äiti heitti tunnin jälkeen autolla kotiin. Onneksi, sillä asumme viiden­sadan metrin päässä talleista ja Emma tyypil­li­sesti kävelee tuon matkan.

Tulen itse kotiin juuri kun he ovat tulleet talleilta. Emma istuu lattialla, vähän peläs­tyneen näköisenä. Aikuiset vaihtaa kuulu­miset, eihän tässä mitään, näitähän sattuu.

Yritän jutella hänen kanssaan, mutta tyttö on hiljaa, vaikuttaa peläs­ty­neeltä. “Mitä sä mulle puhut” on kommentti jonka saan. No, kahdek­san­vuo­ti­aalta voi odottaa ihan mitä vaan.

Otan syliin, halaan. Yhtäkkiä hän rupeaa voimaan pahoin. Aivotäräys, ajattelen. Vessaan oksen­tamaan. Katson silmät: pupillit reagoivat symmet­ri­sesti valoon, seuraavat liikettä symmet­ri­sesti. Ei akuuttia hätää, mutta sairaa­la­keikka, se on selvä.

Otan tytön syliin ajatuk­sella lähteä sairaalaan. Silloin huomaan, että silmät alkavat devioida ylös vasem­malle. “Nyt ambulanssi” totean heti vaimolle.

(Opiskelin siis aikanaan kieli­tie­tieden lisäksi psykaa, kogni­tio­tie­teitä ja neuro­tie­teitä. Tunnistan oireet, tiedän kauhu­kuvat… hoita­mi­sesta ja akuuteista traumoista en kuitenkaan tiedä juuri mitään. Tiedän vain, että nyt on kiire.)

Ambulanssi on paikalla parissa minuu­tissa vaikka asummekin vähän syrjässä. Tuuriakin: olivat juuri paluu­kei­kalla menossa meidän ohitsemme.

Ensihoi­tajat ovat huippu­tyyppejä joilla on tilanne heti hallussa. Ripeitä ja rauhal­lisia — jos sitä voi olla samaan aikaan. He testaavat, mittaavat kaasut… en oikeastaan tiedä, en ymmärrä. Emma alkaa menet­tättää tajun­taansa. Laitetaan tippa, happi päälle. Huomaan kun he tytön silmät nähdessään vilkai­sevat toisiaan ja aivan oikein: lisäapua tarviataan. Mediheli pyydetään paikalle.

Toinen ambulanssi saapuu. Emma alkaa kouris­te­lemaan. Siirrämme hänet ulos ambulanssiin.

Mediheli tulee — ja sen mukana Itä-Uusimaan pelas­tus­lai­toksen vuoro­pää­likkö joka on meidän entinen naapu­rimme ja hyvä kaveri. Olemme tehneet töitäkin yhdessä joskus. “Teidän Emma?” Kenne kysyy. Se huoli ja inhimil­linen hätä jonka kuulen hänen äänessään… ja sitten toisaalta, hän on rauhal­linen. Hän on ammat­ti­lainen joka johtaa tilan­netta.

Medihelin lääkäri välit­tö­mästi keskittyy olennaiseen — eli ei lepertele vanhem­mille vaan heti tytön ääreen. Pihal­lamme on toista­kym­mentä ammat­ti­laista autta­massa — se tunne, että on hyvissä käsissä on ihan käsit­tä­mätön. En edes pyydä päästä ambulanssiin — he osaavat tämän paremmin.

Emma pistetään hengi­tys­ko­neeseen, neuro­pro­tek­to­ri­lää­kitys, koomaan ja helikop­te­rilla Helsinkiin neuro­kir­ralle. Kun tulen paikalle omalla autolla perässä (katson koko ajan nopeus­mit­taria, etten aja ylino­peutta), hän on jo ulkona CT:stä. Päivys­tyk­sessä on sattu­malta tuttu neurologi, joka selittää tilanteen: oikeassa frontaa­lissa contuusio joka tihkuu — eli ei isoja vuotoja — mutta kun lapsista on kysymys, jokainen (ylimmää­räinen) pisara verta aivoissa otetaan tosi vakavasti. Leikkaus­tiimi on valmiina jos hän ei herää, kun nukutus otetaan pois.

Olen vieressä kun Emma herää. Herää omin avuin sen verran, että osaa puristaa minua sormesta ennenkuin nukahtaa uudestaan. Neuron teholle yöksi tarkkailuun. Yöllä hän herää, ihmet­telee ensin missä on ja toteaa sitten hoita­jalleen: “Sä oot muuten ihan Kiira Korven näköinen”. Hoitaja on kuin Naantalin aurinko, kun hän aamuseit­se­mältä kertoo minulle tämän.

Pari päivää tarkkai­lussa lastenkli­ni­kalla. Nukun sairaa­lassa. Emma pääsee MRI kontrolliin (joka on todella tärkeää, sillä etulohko vammoissa on se ikävä, että hidas vuoto ei oirehdi pitkään aikaan ja voi muodostua tosi vaaral­li­seksi ajan kanssa). Magneetti on puhdas eli ei vuotoja, ainoastaan pienet molem­min­puo­liset subdu­raali ruhjeet. Tapah­tu­masta ei jää mitään pysyviä vammoja.

Ajatuksia jälkeenpäin

Tulen itse kotiin pari päivää tapah­tuman jälkeen — Emma on vielä sairaa­lassa mutta tulee äitinsä kanssa illalla. Ja nyt iskee krapula, kun ilmapallon päästäisi tyhjäksi. Jaloissa rupeaa heikot­tamaan, pakko mennä makaamaan hetkeksi. Olen aivan poikki.

Mietin tapah­tu­nutta. Niin monta asiaa meni ihan nappiinsa, kaikki vain toimi. Alkaen ensihoi­ta­jista ja heidän ammat­ti­tai­dostaan. Mediheli ja lääkäri joka tuli mukana. Itä-Uudenmaan pelas­tus­laitos. Töölön neuro­kirran poli ja toiminta siellä. Neuron teho-osasto — mikä uskomaton paikka -lasten klinikka ja MRI.

Ensim­mäisen tunnin aikana meillä oli toista­kym­mentä huippuam­mat­ti­laista apuna meidän pihalla. Suurimman osan näistä ihmisistä nimiä en tiedä tai muista. Ja heidän tukenaan järjes­telmä, jonka ansiosta Emma meni jo seuraa­valla viikolla takaisin kouluun.

Joku voisi sanoa, että he tekivät vain työtään tai jopa “siitähän niille maksetaan”. Valitan, en osta tuota, olen täysin eri mieltä. Nämä ihmiset oikeasti välit­tivät . Sen näki kaikesta. Mieleen jäi se ensihoitaja, joka jäi jutte­lemaan meidän kanssamme vielä kun ambulanssit ja kopteri olivat menneet. Ei ollut pakko, ei meillä oikeastaan ollut mitään olennaista kysyt­tä­vääkään. Mutta hän näki, että vanhemmat tarvit­si­sivat nyt vähän seuraa. Kyllä: he antoivat puhelin­nu­meron, johon soittaa, jos tahtoisi jutella tms. — eli normaalia kriisiapua niinkuin kuuluukin. Mutta hän jäi vielä jutte­lemaan. Oli läsnä, ihmisenä.

En tiedä miten kiittäisin näitä ihmisiä (Saara, Päivi, Kenne, Juulia… ymmär­tä­nette, että suurin osa nimistä meni minulta ohitse, jos niitä hädässäni kuulinkaan). Te olette aivan käsit­tä­mät­tömän hienoja tyyppejä, kukaan ei vilkuillut kelloon, että vuoro loppuu, kukaan ei antanut mitään asennetta, kaikki vain yrittivät olla posivii­visen kannus­tavia. Ymmärrän hyvin, että tämä on työtä — mutta se ei pätkääkään vähennä sitä arvos­tusta ja kiitol­li­suutta, jota tunnen.

On hienoa tavata tällaisia ihmisiä. Vaikka ehkä toivoisi, että olosuhteet tällai­sissa kohtaa­mi­sissa olisivat toiset. Tämä tarina päättyi onnel­li­sesti — paljolti näiden ihmisten ansiosta, siitä työstä ja niistä ratkai­suista, mitä he meidän pihal­lamme tekivät.

Nykyään puhutaan paljon tervey­den­huollon kustan­nuk­sista. En sano enempää kuin totean: nämä ihmiset eivät ole mekaa­nisia laitteita tai korvat­ta­vissa sellai­silla, he eivät ole kustan­nus­paikkoja. He ovat aivan todel­lisia.

Vaikka en pidä verojen maksusta enempää kuin kukaan muukaan, lupaan etten enää koskaa valita siitä. Yhteis­kun­nas­samme on paljon hyvää. Minulla on kotona terve pieni tokaluok­ka­lainen — siitä kiitos paljolti näille uskomat­to­mille ihmisille ja ja yhtei­selle järjes­tel­mäl­lemme.

Liian usein luemme lehdistä vain asioista, jotka ovat menneet pieleen. Tarinoista, jotka eivät pääty niin onnel­li­sesti kuin tämä. Tiedän, että niitäkin tarinoita on.

Kirjoitan tämän, jotta kuitenkin muistai­simme, että joskus — toivot­ta­vasti mahdol­li­simman usein — asioilla voi olla onnel­linen loppu. Sen mahdol­lis­tavat ihmiset, jotka välit­tävät. Ja he ansait­sevat kiitok­sensa meiltä kaikilta.

Yksin­ker­tai­sesti ja kaikille teille: KIITOS.

51 Replies to “Kiitollisuudesta”

  1. Kiitol­lisuus on muuten huima tunne” — allekir­joitan. Onneksi kaikki päättyi hyvin ja Emma pääsi heti normaaliin elämään kiinni. Tsemppiä ja onnea teille!

    Tuota lukiessani yritin muistella omaa kokemusta siellä Töölön neurolla, kyl ne oikeasti välittää ja osaa hommansa!

  2. Harri -

    olit mielessä monta kertaa siellä sairaa­lassa ja nytkin tätä kirjoit­taessa. Toinen kävelevä (eikun hiihtävä :-) ) todiste siitä, että asiat on joskus ihan hemmetin hienosti.

  3. Tippa tuli linssiin tätä lukiessa. Onneksi kaikki on hyvin, ja todel­lakin kiitol­linen pitää olla kaikesta avusta ja siitä että myös vielä kokee saavansa tukea ja välit­tä­mistä. Oma isäni koki putoa­misen jälkeen vastaavan, (isomman) aivove­ren­vuodon joka todettiin vasta viiveellä, kun alkoi halvaan­tu­misen oireita ilmenemään. Onneksi hoito oli asian­tun­tevaa ja leikkauksen jälkeen palau­tu­minen ihmeel­listä.

  4. Mitä tähän kerto­maasi voi sanoa. Kiitos, että jaoit kokemuksen näin. En voinut ilman kyyne­leitä lukea. Onneksi, onneksi olette kaikki kaiken jälkeen yhdessä ja hyvissä voimissa.

  5. Kyynel tuli silmään kun luki kirjoi­tusta. Ei voi muuta sanoa kun että on kaunis ja onnel­linen loppu tarinalle. Kuin eloku­vissa.
    Ja on hienoa tiedostaa että on olemassa ihmisiä jotka todel­lakin ovat läsnä ja auttavat kun hätä on suuri.
    Ilon hetkiä ja joulun odotusta Teille kaikille!

  6. kiittä­minen tosiaan unohtuu helposti. Kommentoin tänne, koska tänään taas itse kiitin Husia. Kaikki kokemukset Meilah­desta, Töölön kirur­gi­sesta ja Lastenkli­ni­kasta saavat tuntemaan suurta kunnioi­tusta hoito­hen­ki­lö­kuntaa kohtaan. Raskaan työn keskellä he pystyvät kohtaamaan potilaan ja hänen lähei­sensä ammat­ti­tai­toi­sesti ja silti välit­tä­västi.
    Taidan leipoa piira­koita tauko­ti­loihin useampaan osoit­teeseen. On pitänyt jo aikaa sitten.
    Pitänyt ja pitänyt. Sanoista tekoihin. Lämmin­hen­kistä joulun odotusta jokaiseen taloon!

  7. Huh. Hurja tarina, toivot­ta­vasti tulevai­suu­dessa yhä useam­massa onnet­to­muu­dessa olisi tällainen onni lopussa. Kaikkea hyvää perheel­lenne. Tunnistan tuon tunteen, joskin vähemmän dramaat­ti­sista ympyröistä. Itse koen “iloinen verkon­maksaja” -fiiliksiä kirjas­tossa käydessäni, ja Helsingin kaupungin puisto­ruo­kai­lu­leik­ki­paikkoja käyttäessä kesällä.

  8. Kiitos pysäyt­tä­västä tekstistäsi. Eihän sitä saanut ilman kyyneliä loppuun luettua… että omat asiat ovat kuitenkin hyvin, vaikka arjessa se usein unohtuu. Oman esikoisen elämä oli katkolla kaksi vuotiaana veneon­net­to­muu­dessa ja muistelen, että siitä aiheu­tunut stressi itselle oli melkoinen, vaikka tuolloinkin tapah­tumat päättyivät lopulta onnel­li­sesti. Älä siis ihmettele, jos välillä yllättäen ahdistaa ja tippa pyrkii linssiin.
    Tänäänkin on hieno päivä, kun olemme terveinä!

  9. Kiitos kaikille kommen­teista (niin täällä kuin SoMes­sakin). Kiitos tämän postauksen jakami­sesta. En arvannut eilen kirjoit­taessani, että näin monet ihmiset löytäi­sivät tämän — toki toivoin, että tätä kautta kiitok­semme koko perheel­tämme menisivät niille joille ne kuuluvat.

    Eräs oli laittanut linkin suoraan IU:n pelas­tus­lai­toksen mailiin, eräs toinen kysyi pahoi­tanko mieleni, jos hän pistää tämän HUS:lle tiedoksi… En todel­lakaan, kuinka voisin pahoittaa, täysin päinvastoin :-)

    Kuten postauksen alussa sanoin, positii­vista palau­tetta annetaan mielestäni aivan liian vähän ja en halua syyllistyä samaan. Hienoa, jos tämä nyt tavoittaa näitä ihmisiä — ja heidän lähei­siään, työnan­ta­jiaan — ja mahdol­li­simman moni tajuaisi, kuinka hyvin asiat kuitenkin usein on. Ja tajuai­simme, että se ei ole itses­tään­selvyys ja sitä kannattaa arvostaa.

    1. Hei,

      kiitos, että jaksoit jakaa meille tämän kokemuksen. Ihanaa, että tyttäresi on kunnossa.

      Meidän yksi tyttä­ris­tämme on ollut avosy­dän­leik­kauk­sessa lastenkli­ni­kalla ja voi hyvin.
      Ensim­mäinen yhtei­semme menehtyi vakavaan sydän­vikaan, huoli­matta siitä, että saimme MediHelin osaavilta nopeaa ja upeaa apua! Heille loppu­tu­lok­sesta huoli­matta olen aina kiitol­linen. Ja joka vuosi heille pienen summan lahjoitan. He eivät olisi voineet tehdä enempää.

      Allekir­joitan sanasi kiito­li­suu­desta ja positii­vi­sesta palaut­teesta. Ja upeaa, että kirjoi­tuksesi on saanut näin laajan levityksen!

      - Lotta

  10. Kiitos, että sain linkin käsiini FB ystäväni kautta. Kiitol­lisuus tehostuu aina kun sen muistaa laittaa eteenpäin. Hienoa, että ihmiset, jotka ovat valinneet ammatikseen autta­misen, saavat siitä myös palau­tetta näin upealla tavalla :) Toivot­ta­vasti tämä tarttuu meihin moniin <3 Aurinkoa ja iloa perhee­seenne!

  11. Kiitos Kari, tästä itket­tävän hienosta kirjoi­tuk­sesta! Viime aikoina mediassa tuntuu olleen enemmän kirjoi­tuksia siitä, mitä kaikkea Suomessa on pielessä kuin mikä täällä on hyvin. Ja täällä on oikeasti paljon hyvää — hyviä ihmisiä ja hyvää tahtoa.

    Toivon että pikku­neiti tokenee nopeasti kokemuk­sestaan eikä pelkää nousta uudelleen satulaan. Voimia ja tsemppiä koko perheelle!

  12. Saimme hienon vastauksen tänään:

    Hei!

    Kiitok­senne välitetty Itä-Uudenmaan pelas­tus­lai­toksen ensihoi­ta­jille,
    HUS Porvoon sairaan­hoi­toa­lueen ensihoidon kenttä­joh­ta­jille,
    hätäkes­kuk­selle ja FINNHEMS 10:lle (aikai­semmin Mediheli).

    Kuten toteatte, niin positii­vista palau­tetta saamme harvoin työstämme,
    kiitos tästä!

    Terveisin:
    ITÄ-UUDENMAAN PELASTUSLAITOS
    .….
    .….”

  13. Arvostan todella, että jaat kokemuksesi tämän tekstin kautta. Täytyy myöntää, että täälläkin tuli tippa linssiin. Ensihoi­ta­jao­pis­ke­lijana on hienoa lukea tämmöistä tekstiä ja toivoa, että itse pystyy joskus tuottamaan samaan tunteen kuin nämä ensihoi­tajat ja toimimaan yhtä hienosti. Kiitos. Lämpimiä ajatuksia Emma-tytöllesi ja ihanaa joulun odotusta :)

  14. Kiitos tästä tekstistä. Ei sitä ilman kyyne­leitä voinut lukea. Pahin pelko koskaan olisi nähdä oman lapsensa joutuvan onnet­to­muuteen, alkavan menettää tajuntaa, jne. En voi edes kuvitella tuota tunnetta, jota koet niitä henki­löitä kohtaan, jotka lapsesi pelas­tivat.

    Kiitos sinulle Kari tästä kirjoi­tuk­sesta ja kiitos kaikille Suomen hoito- ja pelas­tus­hen­ki­löille. Te olette korvaa­mat­tomia.

    -Kahden pienen lapsen äiti

  15. Huhhuh, olipa hienoa ja kosket­tavaa luettavaa. Eipä voi kun komppailla aikasempia kirjoit­tajia ja varsinkin kun sylissä on 10-viikkoinen esikois­poika, niin ajatte­lu­maailma on lähikuu­kausien aikana roimasti muuttunut. Myös kyyne­leitä sai täällä poski­päiltä pyyhkiä.

    Hyviä vointeja kotiin koko perheelle!

    - Iivarin isukki -

  16. Kiitos että jaoit kokemuksesi ja kiitoksesi, tämä oli todella tärkeä tarina.
    Ja niin ihanaa kuulla että tyttä­renne voi jälleen hyvin!

  17. Sain fb ystäväni kautta linkin tähän tarinaan. Kiitos, kun kirjoitit kokemastasi. Liikutti kyyneliin. Onneksi tyttä­rel­länne taas kaikki hyvin!
    Niin tärkeä asia — muistaa olla kiitol­linen, ihan pienistä ja niistä suuris­takin asioista, mitä elämässä tapahtuu!

  18. Moi Kari, tulin sivullesi onnitel­lakseni sinua Finfoto-palkin­nosta, joten ihan ensin onnea siitä ja sitten kiitos tästä blogi­mer­kin­nästä! Kyyneleet silmissä täällä Deger­bys­säkin. Terveiset Emmalle ja koko perheellesi!

  19. Mäkin tulin moikkaamaan, kun näin FB:ssa, että olit voittanut Finnfoto-palkinnon ja ajattelin, että ehkä kirjoitit siitä jotain.

    Sen sijaan sain lukea tosi kosket­tavan tarinan, joka onneksi päättyi hyvin.
    Ja kyllä sen näkee ihan missä vaan, kuka välittää tehtä­västään.
    Samalla tavalla kun pelas­tus­hen­ki­lö­kunnan työpanos kosketti sua, mua kosketti kuinka tunteel­li­sesti sä kerroit tämän tarinan. Kiitokset siis myös sinulle.

  20. Kerrassaan hieno tarina.
    Pakko kertoa tähän kohtaan… nuori äitini sai äskettäin sairas­koh­tauksen, lääkärit ja hoito­hen­ki­löstö teki kaikkensa, mutta jouduin silti saattamaan äitini haudan lepoon. Kun sain tiedon onnet­to­muu­desta on minulta mennyt tässä vähän kerrassaan voimat. On vaikea käsittää tätä että läheinen on pois ja jatkan kulkua täällä yksin.
    Tapahtuma hetkellä ei tarjottu kriisiapua, kun kykenin hain apua itse mutten saanut. Olen opiskelija. Tänään olen sairas­lo­malla ja opintoja ollaan ajamassa alas.
    Fysiik­kakin on alkanut pettämään. Taistelen yksin joka päivä…

    Minua siis lämmitti jutussa erityi­sesti tuo, että järky­tyksen keskellä teille tarjottiin myös apua.
    Vaikkei sitä vastaan ottai­sikaan, niin kyllähän se varmasti on iso huojennus tietää että sitä on saata­villa jos tarvitsisi. Se on saatua silloin kun on tarjottu jne…

    1. Katie, läheisen ja vielä äidin menetys on suuri suru. itse menetin äitini vuosi sitten- meillä oli hyvät välit ja olimme parhaat kaverit, saimme diagnoo­sista kuitenkin olla vielä 11 kuukautta yhdessä ja käydä läpi asioita, vaikka paljon jäi kerto­matta. En olisi halunnut luopua rakkastani, mutta se aika oli tavallaan onnekasta, että sain käydä itseni kanssa taistelun ja varautua pahimpaan. Äkillinen kohtaus ei anna tähän mahdol­li­suutta, mutta jokin tarkoitus oli sillä, että toinen vedetään äkisti pois. en ole uskovainen, mutta jotain tapahtui kaksi viikkoa äitini kuoleman jälkeen, jota kannan sydäm­messäni loppu ikäni kauniina muistona; sen takia tiedän, että äidillä on hyvä olo ja hän on onnel­linen. Menee kummal­li­seksi, mutta uskon siihen että näin on sinun äidil­lä­sikin. Sinun jaksa­misesi on elämäsi tärkein tehtävä tällä hetkellä, sin kannat sisälläsi niin suurta kuplaa, joka sinun täytyy saada hiljalleen tyhjen­nettyä. Älä tee sitä kerralla vaan keskity itseesi ja ota ystävääsi kädestä kiinni ja sano hänelle, että sinä tarvitset nyt apua. Itsekään en ymmär­tänyt ystävieni menetyksiä ennenkuin koin sen itse äitini menetyk­sessä. Ei mene päivääkään ettenkö muistaisi äitiäni, mutta se ymmärrys ja muistot paranevat vain kun aikaa kuluu. Kaikkea hyvää ja jaksa­mista sinulle!

  21. Kiitos Kari! Miten tärkeä sana kiitos onkaan. Kyyneliin asti liikuttava kertomus. Onneksi laikki päättyi hyvin! Ihanaa että tyttäresi on kunnossa. Tulin oikeastaan onnit­te­lemaan palkin­nosta, onnea,mutta asia saikin pohdis­ke­le­vamman luonteen. Onnea ja menes­tystä jatkos­sakin ja kiitos!

  22. Kiitos Kari kun jaoit tämän meidän lukioidesi ja seuraa­jiesi kanssa. Olen pitkään arvos­tanut sinua valoku­vaajana, mutta tämän myötä myös laajemmin. Suoma­lai­sessa yhteis­kun­nassa ei liikaa ole tällaisia avauksia!

  23. Päädyin tänne ystävän FB-linki­tyksen kautta. Kiitos, kun jaoit kokemuksesi ja pikaista paran­tu­mista tyttä­rellesi.

  24. Ensim­mäi­seksi on todettava, että onneksi tyttönne on nyt kunnossa!

    Upeasti kirjoi­tettu, liikuttava tarina, jota minäkään en pystynyt lukemaan kuivin silmin.
    Niin paljon varje­lusta oli tytöllä mukana matkassa.
    Niin monta välit­tävää ja osaavaa auttajaa lähellä.

    Olkaamme iloisia ja ylpeitä tästä!

  25. Kiitos hienosta kirjoi­tuk­sesta.

    Lapseni syntyi kolme vuotta sitten keskosena ja vietti ensim­mäiset viikot sairaa­lassa. Sinä aikana ja sen jälkeen tapasimme monia tervey­den­huollon ammat­ti­laisia, joista voisin kertoa samoja asioita, kuin sinä kerrot Emman autta­jista. Eniten samaistun kiitol­li­suuteen, sekä siihen, että tapah­tu­nutta pitää proses­soida jälkeenpäin, pitkäänkin. Tekstisi heitti minut takaisin siihen unenomaiseen tunnelmaan, joka vallitsi Kätilö­opis­tolla pidel­lessäni hädin tuskin pariki­loista pikku sammakkoa paitani sisällä. Kuinka kiitol­linen olenkaan siitä, että meidänkin tarinal­lamme oli onnel­linen loppu!

    Onnel­lista joulu­no­do­tusta perheel­lenne ja hyvää vointia Emmalle.

  26. paljosta voimme kiittää, paljosta voimme olla onnel­lisia, paljosta voimme luopua, mutta emme pienistä ja heikoim­mis­tamme; tämä laittoi taas perspek­tiivin kaikelle kiireelle, työlle, velvol­li­suuk­sille. tärkein työ ja valvol­lisuus meillä vanhem­milla on pienem­piämme kohtaan.
    kiitos, Kari, kun jaksoit kirjoittaa. Päivä lähti käyntiin nyt eri tavalla, parem­malla tavalla. Kaikkea hyvää perheellesi ja pikkui­sel­lenne erityi­sesti.

  27. Hieno asia, että näin onnel­li­sesti kävi. Jo se, että viive oli noinkin pieni, on useasti ratkai­sevaa (tuurista kiinni). Meillä täällä syrjä­seu­dulla peli olisi menetetty jo alkumet­reillä (lähin sairaan­kul­jetus noin 45 min. takana) Olematta sen enempää kyyninen tai jälki­viisas sanon vain, että joka tapauk­sessa kaikki ammat­ti­laiset, jotka tapah­tumaan osallis­tuivat tekivät vain sitä työtään, johon heidät on koulu­tettu ja jota he mielellään tekevät. Eivät he muuten olisi kysei­selle alalle koskaan lähte­neetkään. Itse olen samalla alalla ja teen päivittäin monia samoja ratkaisuja ja joskus onnistuu joskus ei. Se on tämän työn “suola”. Aina ei voi onnistua, mutta parhaamme yritämme. Ei muillakaan aloilla kaikki jutut aina onnistu. Onko muuten jälki­hoito näinkin traumaat­ti­sesta tapah­tu­masta jo hoidossa, toivot­ta­vasti?. PS. Onneksi olkoon palkin­nosta. Niin ja tyttä­relle terveisiä. (Joulu­pukki ja tontut teillä on jo näemmä käynytkin) . Rauhal­lista Joulun odotusta.

  28. Kiitos kirjoi­tuk­sesta — eipä tätä kuivin silmin voinut lukea ennen­kaikkea pienen ratsas­ta­ja­tytön äitinä, hoitajana ja “pelas­tajan” vaimona. Niin hyvä kun joku kirjoittaa ajatukset julki ja kertoo suurem­malle joukolle, ettei ne ambulanssit turhaan aja ja Medihelit lennä. Onneksi teillä on kaikki nyt hyvin. Terveiset Emmalle ja mukavia ratsas­tus­kertoje tästäkin eteenpäin — enkeleitä matkaan :)

  29. Kiitos, että jaoit tämän kokemuksen kanssamme.
    Kyyneleet silmissä minäkin täällä istun lukemassa.
    Aina ei ole helppo jakaa traumaat­tista kokemusta , vaikka toisaalta jakaminen ja puhuminen toimi­vatkin erään­laisena terapiana. Tämän sanon omasta kokemuk­sesta.
    Saitte onneksi sen parhaan joulu­lahjan, kun tyttö­senne selvisi onnet­to­muu­desta.

    Kiitos on pieni sana, mutta se merkitsee niin paljon; kiitol­lisuus puolestaan on todel­lakin huima tunne ‚kun se valtaa mielen. Tuntuu että sitä on vaikea pukea sanoiksi.

    Kaikkea hyvää joulun odotuk­seenne, erityi­sesti Emmalle!

  30. Itku painaa sydänalaa. Menevät taas asiat oikeisiin mitta­suh­teisiin. Ei tämän lukemisen jälkeen harmita, että lennot Havan­nasta olivat myöhässä, että jatko­lennot missattiin, että matka­ta­varat tulevat, jos tulevat.
    Voimia, lämpöä ja iloa teille jouluun ja uuteen vuoteen!

  31. Kiitos Kari kirjoi­tuk­sestasi!

    Tippa tuli linssiin — lukiessani tätä samalla taustalla soi “Taivas sylissäni” mikä kuvaa varmasti jokaisen vanhemman tunte­muksia pidel­lessään omaa lastaan sylissä joten itkuk­sihan tämä lopussa meni..

    Onneksi kaikki päättyi hyvin. Voimia ja hyvää joulua koko perheelle!

  32. Kiitos!

    Upea, koskettava kirjoitus. Itse olen ensihoidon ammat­ti­lainen ja tuntui todella hyvälle lukea kirjoi­tuksesi.… Ja isänä samaistuin tilan­tee­seesi ja olen iloinen, että tilanne päättyi hyvin ja saitte ripeän ja amatti­tai­toisen avun. Ja vielä kerran kiitos kirjoi­tuk­sestasi!

    1. Kiitos Sampsa -

      siitä on kohta kulunut jo vuosi ja Emma on toipunut täysin. Kaiken järjen mukaan tapah­tu­masta ei jää mitään vammoja.
      Mutta kyllä se palaa mieleen lähes joka kerta, kun ratsas­tus­tallin ohitse tulen kotiin.
      Olen hieman hämilläni ihmisiltä saamas­tamme positii­vi­sesta ja kannus­ta­vasta palaut­teesta. Uutisam­mat­ti­laisena ensim­mäisiä kyynisiä totuuksia on, että hyvä uutinen ei ole uutinen… Ja kuitenkin, jotenkin näitä palau­te­kom­mentteja lukiessa ei voi välttyä ajatte­le­masta, että maailma on kuitenkin täynnä hienoja ihmisiä, jotka todis­tavat tämän hokeman täysin höpö-höpöksi. Siitä kaikille nöyrä kiitos.

  33. Kiitos Kari hienosta ja liikut­ta­vasta kirjoi­tuk­sesta.

    Kirjoi­tuksesi sai minutkin kyyneliin, vaikka pelas­tusa­lalla työsken­te­lenkin, jo 38. vuosi menossa.
    Palasin juuri kotiin työvuoroni jälkeen, ja omalla yksikölläni oli melko rauhal­lista — vain kerran meitä tarvittiin, sekin oli ns. kiireetön avunan­to­tehtävä.
    Vastaa­van­laisia kuin tämä sinun — onnel­li­sesti päätty­neitä tapauksia — on minul­lakin osunut kohdalleni, mutta myös niitä toisen­laisia — suruun päätty­neitä.
    Luulisi, että tehtyyn työuraani sisäl­tyneet lukuisat onnet­to­muudet ja vaara­ti­lanteet olisivat keittäneet
    minut riittävän kovaksi, mutta ei sittenkään — ja hyvä näin. Omalle kohdalleni (omassa elämässäni)
    osuneet kovatkin vastoin­käy­miset ja surut ovat osaltaan tehneet minusta ehkä enemmän empaat­tisen.
    Tuota aikaa ja kuunte­lijaa onnnet­to­muuden uhrin lähim­mäiset juuri tuolla hädän hetkellä ja sen
    jälkeen tarvit­se­vatkin.
    Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi ja kiitos hienosta tekstistäsi!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *