Kiitollisuudesta

Posted on Nov 27, 2012 in personal, Photography | 51 Comments

 

“Kiitollisuus on muuten huima tunne kun se valtaa kokonaan” kirjoitti ystäväni minulle FB:ssa muutama viikko sitten. Kyllä. Allekirjoitan täydellisesti.

Minun on pitänyt kirjoitaa tämä jo pari viikkoa, mutta elämä – kuten tavallista – on ollut vähän sekaisin. Osittain syy selviää alla.

Ammatissani (josta yleensä näillä sivuilla kirjoitan) minua häiritsee suunnattomasti palautteen, ennenkaikkea positiivisen sellaisen puute. Tänään en kuitenkaan puhu työstäni, en valokuvista, journalismista, multimediasta tai  mistään muustakaan työhön liittyvästä.

Haluan yksinkertaisesti sanoa julkisesti KIITOS usealle taholle, jotka sen todella ansaitsevat. Heidän ansiostaan tämä tarina päättyy hyvin.

Lyhyt versio

Kahdeksanvuotias tyttäreni putosi hevosen selästa pari viikkoa sitten. Pienen hevosen, kypärä päässä, pehmeään maneesiin. Nousi ylös vähän pelästyneenä, mutta kaikki oli kunnossa. Ratsastuskaverin äiti heitti tunnin jälkeen autolla kotiin. Onneksi, sillä asumme viidensadan metrin päässä talleista ja Emma tyypillisesti kävelee tuon matkan.

Tulen itse kotiin juuri kun he ovat tulleet talleilta. Emma istuu lattialla, vähän pelästyneen näköisenä. Aikuiset vaihtaa kuulumiset, eihän tässä mitään, näitähän sattuu.

Yritän jutella hänen kanssaan, mutta tyttö on hiljaa, vaikuttaa pelästyneeltä. “Mitä sä mulle puhut” on kommentti jonka saan. No, kahdeksanvuotiaalta voi odottaa ihan mitä vaan.

Otan syliin, halaan. Yhtäkkiä hän rupeaa voimaan pahoin. Aivotäräys, ajattelen. Vessaan oksentamaan. Katson silmät: pupillit reagoivat symmetrisesti valoon, seuraavat liikettä symmetrisesti. Ei akuuttia hätää, mutta sairaalakeikka, se on selvä.

Otan tytön syliin ajatuksella lähteä sairaalaan. Silloin huomaan, että silmät alkavat devioida ylös vasemmalle. “Nyt ambulanssi”  totean heti vaimolle.

(Opiskelin siis aikanaan kielitietieden lisäksi psykaa, kognitiotieteitä ja neurotieteitä. Tunnistan oireet, tiedän kauhukuvat… hoitamisesta ja akuuteista traumoista en kuitenkaan tiedä juuri mitään. Tiedän vain, että nyt on kiire.)

Ambulanssi on paikalla parissa minuutissa vaikka asummekin vähän syrjässä. Tuuriakin: olivat juuri paluukeikalla menossa meidän ohitsemme.

Ensihoitajat ovat huipputyyppejä joilla on tilanne heti hallussa. Ripeitä ja rauhallisia – jos sitä voi olla samaan aikaan. He testaavat, mittaavat kaasut…  en oikeastaan tiedä, en ymmärrä. Emma alkaa menettättää tajuntaansa. Laitetaan tippa, happi päälle. Huomaan kun he tytön silmät nähdessään vilkaisevat toisiaan ja aivan oikein: lisäapua tarviataan. Mediheli pyydetään paikalle.

Toinen ambulanssi saapuu. Emma alkaa kouristelemaan. Siirrämme hänet ulos ambulanssiin.

Mediheli tulee – ja sen mukana Itä-Uusimaan pelastuslaitoksen vuoropäälikkö joka on meidän entinen naapurimme ja hyvä kaveri. Olemme tehneet töitäkin yhdessä joskus. “Teidän Emma?” Kenne kysyy. Se huoli ja inhimillinen hätä jonka kuulen hänen äänessään… ja sitten toisaalta, hän on rauhallinen. Hän on ammattilainen joka johtaa tilannetta.

Medihelin lääkäri välittömästi keskittyy olennaiseen – eli ei lepertele vanhemmille vaan heti tytön ääreen. Pihallamme on toistakymmentä ammattilaista auttamassa – se tunne, että on hyvissä käsissä on ihan käsittämätön. En edes pyydä päästä ambulanssiin – he osaavat tämän paremmin.

Emma pistetään hengityskoneeseen, neuroprotektorilääkitys, koomaan ja helikopterilla Helsinkiin neurokirralle. Kun tulen paikalle omalla autolla perässä (katson koko ajan nopeusmittaria, etten aja ylinopeutta), hän on jo ulkona CT:stä. Päivystyksessä on sattumalta tuttu neurologi, joka selittää tilanteen: oikeassa frontaalissa contuusio joka tihkuu – eli ei isoja vuotoja – mutta kun lapsista on kysymys, jokainen (ylimmääräinen) pisara verta aivoissa otetaan tosi vakavasti. Leikkaustiimi on valmiina jos hän ei herää, kun nukutus otetaan pois.

Olen vieressä kun Emma herää. Herää omin avuin sen verran, että osaa puristaa minua sormesta ennenkuin nukahtaa uudestaan. Neuron teholle yöksi tarkkailuun. Yöllä hän herää, ihmettelee ensin missä on ja toteaa sitten hoitajalleen: “Sä oot muuten ihan Kiira Korven näköinen”. Hoitaja on kuin Naantalin aurinko, kun hän aamuseitsemältä kertoo minulle tämän.

Pari päivää tarkkailussa lastenklinikalla. Nukun sairaalassa. Emma pääsee MRI kontrolliin (joka on todella tärkeää, sillä etulohko vammoissa on se ikävä, että hidas vuoto ei oirehdi pitkään aikaan ja voi muodostua tosi vaaralliseksi ajan kanssa). Magneetti on puhdas eli ei vuotoja, ainoastaan pienet molemminpuoliset subduraali ruhjeet. Tapahtumasta ei jää mitään pysyviä vammoja.

Ajatuksia jälkeenpäin

Tulen itse kotiin pari päivää tapahtuman jälkeen – Emma on vielä sairaalassa mutta tulee äitinsä kanssa illalla. Ja nyt iskee krapula, kun ilmapallon päästäisi tyhjäksi. Jaloissa rupeaa heikottamaan, pakko mennä makaamaan hetkeksi. Olen aivan poikki.

Mietin tapahtunutta. Niin monta asiaa meni ihan nappiinsa, kaikki vain toimi. Alkaen ensihoitajista ja heidän ammattitaidostaan. Mediheli ja lääkäri joka tuli mukana. Itä-Uudenmaan pelastuslaitos. Töölön neurokirran poli ja toiminta siellä. Neuron teho-osasto – mikä uskomaton paikka -lasten klinikka ja MRI.

Ensimmäisen tunnin aikana meillä oli toistakymmentä huippuammattilaista apuna meidän pihalla. Suurimman osan näistä ihmisistä nimiä en tiedä tai muista.  Ja heidän tukenaan järjestelmä, jonka ansiosta Emma meni jo seuraavalla viikolla takaisin kouluun.

Joku voisi sanoa, että he tekivät vain työtään tai jopa “siitähän niille maksetaan”. Valitan, en osta tuota, olen täysin eri mieltä. Nämä ihmiset oikeasti välittivät .  Sen näki kaikesta. Mieleen jäi se  ensihoitaja,  joka jäi juttelemaan meidän kanssamme vielä kun ambulanssit ja kopteri olivat menneet. Ei ollut pakko, ei meillä oikeastaan ollut mitään olennaista kysyttävääkään. Mutta hän näki, että vanhemmat tarvitsisivat nyt vähän seuraa. Kyllä: he antoivat puhelinnumeron, johon soittaa, jos tahtoisi jutella tms. – eli normaalia kriisiapua niinkuin kuuluukin. Mutta hän jäi vielä juttelemaan. Oli läsnä, ihmisenä.

En tiedä miten kiittäisin näitä ihmisiä (Saara, Päivi, Kenne, Juulia… ymmärtänette, että suurin osa nimistä meni minulta ohitse, jos niitä hädässäni kuulinkaan). Te olette aivan käsittämättömän hienoja tyyppejä, kukaan ei vilkuillut kelloon, että vuoro loppuu, kukaan ei antanut mitään asennetta, kaikki vain yrittivät olla posiviivisen kannustavia. Ymmärrän hyvin, että tämä on työtä – mutta se ei pätkääkään vähennä sitä arvostusta ja kiitollisuutta, jota tunnen.

On hienoa tavata tällaisia ihmisiä. Vaikka ehkä toivoisi, että olosuhteet tällaisissa kohtaamisissa olisivat toiset. Tämä tarina päättyi onnellisesti – paljolti näiden ihmisten ansiosta, siitä työstä ja niistä ratkaisuista, mitä he meidän pihallamme tekivät.

Nykyään puhutaan paljon terveydenhuollon kustannuksista. En sano enempää kuin totean: nämä ihmiset eivät ole mekaanisia laitteita tai korvattavissa sellaisilla, he eivät ole kustannuspaikkoja. He ovat aivan todellisia.

Vaikka en pidä verojen maksusta enempää kuin kukaan muukaan, lupaan etten enää koskaa valita siitä.  Yhteiskunnassamme on paljon hyvää. Minulla on kotona terve pieni tokaluokkalainen – siitä kiitos paljolti näille uskomattomille ihmisille ja ja yhteiselle järjestelmällemme.

Liian usein luemme lehdistä vain asioista, jotka ovat menneet pieleen. Tarinoista, jotka eivät pääty niin onnellisesti kuin tämä.  Tiedän, että niitäkin tarinoita on.

Kirjoitan tämän, jotta kuitenkin muistaisimme, että joskus – toivottavasti mahdollisimman usein – asioilla voi olla onnellinen loppu. Sen mahdollistavat ihmiset, jotka välittävät. Ja he ansaitsevat kiitoksensa meiltä kaikilta.

Yksinkertaisesti ja kaikille teille:  KIITOS.

 

 

 

 

51 Comments

  1. Harri Kyllönen
    November 27, 2012

    “Kiitollisuus on muuten huima tunne” – allekirjoitan. Onneksi kaikki päättyi hyvin ja Emma pääsi heti normaaliin elämään kiinni. Tsemppiä ja onnea teille!

    Tuota lukiessani yritin muistella omaa kokemusta siellä Töölön neurolla, kyl ne oikeasti välittää ja osaa hommansa!

    Reply
  2. kkuukka
    November 27, 2012

    Harri –

    olit mielessä monta kertaa siellä sairaalassa ja nytkin tätä kirjoittaessa. Toinen kävelevä (eikun hiihtävä :-) ) todiste siitä, että asiat on joskus ihan hemmetin hienosti.

    Reply
  3. Jere
    November 27, 2012

    Tippa tuli linssiin tätä lukiessa. Onneksi kaikki on hyvin, ja todellakin kiitollinen pitää olla kaikesta avusta ja siitä että myös vielä kokee saavansa tukea ja välittämistä. Oma isäni koki putoamisen jälkeen vastaavan, (isomman) aivoverenvuodon joka todettiin vasta viiveellä, kun alkoi halvaantumisen oireita ilmenemään. Onneksi hoito oli asiantuntevaa ja leikkauksen jälkeen palautuminen ihmeellistä.

    Reply
  4. Tanja Kuisma
    November 27, 2012

    Mitä tähän kertomaasi voi sanoa. Kiitos, että jaoit kokemuksen näin. En voinut ilman kyyneleitä lukea. Onneksi, onneksi olette kaikki kaiken jälkeen yhdessä ja hyvissä voimissa.

    Reply
  5. Alf Flakholm
    November 27, 2012

    Kyynel tuli silmään kun luki kirjoitusta. Ei voi muuta sanoa kun että on kaunis ja onnellinen loppu tarinalle. Kuin elokuvissa.
    Ja on hienoa tiedostaa että on olemassa ihmisiä jotka todellakin ovat läsnä ja auttavat kun hätä on suuri.
    Ilon hetkiä ja joulun odotusta Teille kaikille!

    Reply
  6. Ilse Klockars
    November 27, 2012

    Todella hieno kirjoitus! Kiitos siitä ja terveiset koko perheelle!

    Reply
  7. Tiina
    November 27, 2012

    Kari,
    hieno kirjoitus! Ja kovasti tsemppiä teille kaikille.

    Reply
  8. Marissa Hellström
    November 27, 2012

    kiittäminen tosiaan unohtuu helposti. Kommentoin tänne, koska tänään taas itse kiitin Husia. Kaikki kokemukset Meilahdesta, Töölön kirurgisesta ja Lastenklinikasta saavat tuntemaan suurta kunnioitusta hoitohenkilökuntaa kohtaan. Raskaan työn keskellä he pystyvät kohtaamaan potilaan ja hänen läheisensä ammattitaitoisesti ja silti välittävästi.
    Taidan leipoa piirakoita taukotiloihin useampaan osoitteeseen. On pitänyt jo aikaa sitten.
    Pitänyt ja pitänyt. Sanoista tekoihin. Lämminhenkistä joulun odotusta jokaiseen taloon!

    Reply
  9. Tuija
    November 27, 2012

    Huh. Hurja tarina, toivottavasti tulevaisuudessa yhä useammassa onnettomuudessa olisi tällainen onni lopussa. Kaikkea hyvää perheellenne. Tunnistan tuon tunteen, joskin vähemmän dramaattisista ympyröistä. Itse koen “iloinen verkonmaksaja” -fiiliksiä kirjastossa käydessäni, ja Helsingin kaupungin puistoruokailuleikkipaikkoja käyttäessä kesällä.

    Reply
  10. Jussi Markula
    November 27, 2012

    Älyttömän liikuttava kertomus, aitoa tekstiä, kiitos siitä. Hienoa että tyttö on kunnossa!

    Reply
  11. Kreeta
    November 27, 2012

    Kiitos!

    Reply
  12. Jussi
    November 28, 2012

    Kiitos pysäyttävästä tekstistäsi. Eihän sitä saanut ilman kyyneliä loppuun luettua… että omat asiat ovat kuitenkin hyvin, vaikka arjessa se usein unohtuu. Oman esikoisen elämä oli katkolla kaksi vuotiaana veneonnettomuudessa ja muistelen, että siitä aiheutunut stressi itselle oli melkoinen, vaikka tuolloinkin tapahtumat päättyivät lopulta onnellisesti. Älä siis ihmettele, jos välillä yllättäen ahdistaa ja tippa pyrkii linssiin.
    Tänäänkin on hieno päivä, kun olemme terveinä!

    Reply
  13. kkuukka
    November 28, 2012

    Kiitos kaikille kommenteista (niin täällä kuin SoMessakin). Kiitos tämän postauksen jakamisesta. En arvannut eilen kirjoittaessani, että näin monet ihmiset löytäisivät tämän – toki toivoin, että tätä kautta kiitoksemme koko perheeltämme menisivät niille joille ne kuuluvat.

    Eräs oli laittanut linkin suoraan IU:n pelastuslaitoksen mailiin, eräs toinen kysyi pahoitanko mieleni, jos hän pistää tämän HUS:lle tiedoksi… En todellakaan, kuinka voisin pahoittaa, täysin päinvastoin :-)

    Kuten postauksen alussa sanoin, positiivista palautetta annetaan mielestäni aivan liian vähän ja en halua syyllistyä samaan. Hienoa, jos tämä nyt tavoittaa näitä ihmisiä – ja heidän läheisiään, työnantajiaan – ja mahdollisimman moni tajuaisi, kuinka hyvin asiat kuitenkin usein on. Ja tajuaisimme, että se ei ole itsestäänselvyys ja sitä kannattaa arvostaa.

    Reply
    • Lotta
      November 28, 2012

      Hei,

      kiitos, että jaksoit jakaa meille tämän kokemuksen. Ihanaa, että tyttäresi on kunnossa.

      Meidän yksi tyttäristämme on ollut avosydänleikkauksessa lastenklinikalla ja voi hyvin.
      Ensimmäinen yhteisemme menehtyi vakavaan sydänvikaan, huolimatta siitä, että saimme MediHelin osaavilta nopeaa ja upeaa apua! Heille lopputuloksesta huolimatta olen aina kiitollinen. Ja joka vuosi heille pienen summan lahjoitan. He eivät olisi voineet tehdä enempää.

      Allekirjoitan sanasi kiitolisuudesta ja positiivisesta palautteesta. Ja upeaa, että kirjoituksesi on saanut näin laajan levityksen!

      – Lotta

      Reply
  14. Lilli
    November 28, 2012

    Kiitos, että sain linkin käsiini FB ystäväni kautta. Kiitollisuus tehostuu aina kun sen muistaa laittaa eteenpäin. Hienoa, että ihmiset, jotka ovat valinneet ammatikseen auttamisen, saavat siitä myös palautetta näin upealla tavalla :) Toivottavasti tämä tarttuu meihin moniin <3 Aurinkoa ja iloa perheeseenne!

    Reply
  15. Katri Manninen
    November 28, 2012

    Kiitos Kari, tästä itkettävän hienosta kirjoituksesta! Viime aikoina mediassa tuntuu olleen enemmän kirjoituksia siitä, mitä kaikkea Suomessa on pielessä kuin mikä täällä on hyvin. Ja täällä on oikeasti paljon hyvää — hyviä ihmisiä ja hyvää tahtoa.

    Toivon että pikkuneiti tokenee nopeasti kokemuksestaan eikä pelkää nousta uudelleen satulaan. Voimia ja tsemppiä koko perheelle!

    Reply
  16. Eve Mantu
    November 28, 2012

    Kiitos tarinasta ja muistutuksesta, Kari. Kiitollisuus ja sen jakaminen lisäävät hyvää maailmassamme.

    Reply
  17. kkuukka
    November 28, 2012

    Saimme hienon vastauksen tänään:

    “Hei!

    Kiitoksenne välitetty Itä-Uudenmaan pelastuslaitoksen ensihoitajille,
    HUS Porvoon sairaanhoitoalueen ensihoidon kenttäjohtajille,
    hätäkeskukselle ja FINNHEMS 10:lle (aikaisemmin Mediheli).

    Kuten toteatte, niin positiivista palautetta saamme harvoin työstämme,
    kiitos tästä!

    Terveisin:
    ITÄ-UUDENMAAN PELASTUSLAITOS
    …..
    …..”

    Reply
  18. Mira
    November 28, 2012

    Arvostan todella, että jaat kokemuksesi tämän tekstin kautta. Täytyy myöntää, että täälläkin tuli tippa linssiin. Ensihoitajaopiskelijana on hienoa lukea tämmöistä tekstiä ja toivoa, että itse pystyy joskus tuottamaan samaan tunteen kuin nämä ensihoitajat ja toimimaan yhtä hienosti. Kiitos. Lämpimiä ajatuksia Emma-tytöllesi ja ihanaa joulun odotusta :)

    Reply
  19. Karppa
    November 28, 2012

    Olen sanaton. Todella koskettava tarina – ja totta. Kyyneleet kirposivat silmiin! Olen paljosta KIITOLLINEN!

    Reply
  20. Kyynel
    November 28, 2012

    Kiitos tästä tekstistä. Ei sitä ilman kyyneleitä voinut lukea. Pahin pelko koskaan olisi nähdä oman lapsensa joutuvan onnettomuuteen, alkavan menettää tajuntaa, jne. En voi edes kuvitella tuota tunnetta, jota koet niitä henkilöitä kohtaan, jotka lapsesi pelastivat.

    Kiitos sinulle Kari tästä kirjoituksesta ja kiitos kaikille Suomen hoito- ja pelastushenkilöille. Te olette korvaamattomia.

    -Kahden pienen lapsen äiti

    Reply
  21. Jere S.
    November 28, 2012

    Huhhuh, olipa hienoa ja koskettavaa luettavaa. Eipä voi kun komppailla aikasempia kirjoittajia ja varsinkin kun sylissä on 10-viikkoinen esikoispoika, niin ajattelumaailma on lähikuukausien aikana roimasti muuttunut. Myös kyyneleitä sai täällä poskipäiltä pyyhkiä.

    Hyviä vointeja kotiin koko perheelle!

    – Iivarin isukki –

    Reply
  22. Thomas Perret
    November 28, 2012

    Kiitos

    Reply
  23. Sara
    November 28, 2012

    En saa puettua tämän tekstin herättämiä tunteita sanoiksi, joten tyydyn toteamaan: kiitos tästä kirjoituksesta!

    Reply
  24. Mia
    November 29, 2012

    Kiitos että jaoit kokemuksesi ja kiitoksesi, tämä oli todella tärkeä tarina.
    Ja niin ihanaa kuulla että tyttärenne voi jälleen hyvin!

    Reply
  25. Tommi
    November 29, 2012

    Hieno ja koskettava aamunavaus.

    Reply
  26. Susanna
    November 29, 2012

    Sain fb ystäväni kautta linkin tähän tarinaan. Kiitos, kun kirjoitit kokemastasi. Liikutti kyyneliin. Onneksi tyttärellänne taas kaikki hyvin!
    Niin tärkeä asia – muistaa olla kiitollinen, ihan pienistä ja niistä suuristakin asioista, mitä elämässä tapahtuu!

    Reply
  27. Leena
    November 29, 2012

    Moi Kari, tulin sivullesi onnitellakseni sinua Finfoto-palkinnosta, joten ihan ensin onnea siitä ja sitten kiitos tästä blogimerkinnästä! Kyyneleet silmissä täällä Degerbyssäkin. Terveiset Emmalle ja koko perheellesi!

    Reply
  28. rimma lillemäi
    November 29, 2012

    Kiitos kiitos Kiitos <3<3<3

    Reply
  29. Jan Vehrenkamp
    November 29, 2012

    Mäkin tulin moikkaamaan, kun näin FB:ssa, että olit voittanut Finnfoto-palkinnon ja ajattelin, että ehkä kirjoitit siitä jotain.

    Sen sijaan sain lukea tosi koskettavan tarinan, joka onneksi päättyi hyvin.
    Ja kyllä sen näkee ihan missä vaan, kuka välittää tehtävästään.
    Samalla tavalla kun pelastushenkilökunnan työpanos kosketti sua, mua kosketti kuinka tunteellisesti sä kerroit tämän tarinan. Kiitokset siis myös sinulle.

    Reply
  30. Tarja
    November 29, 2012

    Kiitos. Hyvää joulun odotusta ja kaikkea hyvää perheellenne. Sain tästä ajattelemisen aihetta itselleni.

    Reply
  31. Katie
    November 29, 2012

    Kerrassaan hieno tarina.
    Pakko kertoa tähän kohtaan… nuori äitini sai äskettäin sairaskohtauksen, lääkärit ja hoitohenkilöstö teki kaikkensa, mutta jouduin silti saattamaan äitini haudan lepoon. Kun sain tiedon onnettomuudesta on minulta mennyt tässä vähän kerrassaan voimat. On vaikea käsittää tätä että läheinen on pois ja jatkan kulkua täällä yksin.
    Tapahtuma hetkellä ei tarjottu kriisiapua, kun kykenin hain apua itse mutten saanut. Olen opiskelija. Tänään olen sairaslomalla ja opintoja ollaan ajamassa alas.
    Fysiikkakin on alkanut pettämään. Taistelen yksin joka päivä…

    Minua siis lämmitti jutussa erityisesti tuo, että järkytyksen keskellä teille tarjottiin myös apua.
    Vaikkei sitä vastaan ottaisikaan, niin kyllähän se varmasti on iso huojennus tietää että sitä on saatavilla jos tarvitsisi. Se on saatua silloin kun on tarjottu jne…

    Reply
    • lohdutus
      November 30, 2012

      Katie, läheisen ja vielä äidin menetys on suuri suru. itse menetin äitini vuosi sitten- meillä oli hyvät välit ja olimme parhaat kaverit, saimme diagnoosista kuitenkin olla vielä 11 kuukautta yhdessä ja käydä läpi asioita, vaikka paljon jäi kertomatta. En olisi halunnut luopua rakkastani, mutta se aika oli tavallaan onnekasta, että sain käydä itseni kanssa taistelun ja varautua pahimpaan. Äkillinen kohtaus ei anna tähän mahdollisuutta, mutta jokin tarkoitus oli sillä, että toinen vedetään äkisti pois. en ole uskovainen, mutta jotain tapahtui kaksi viikkoa äitini kuoleman jälkeen, jota kannan sydämmessäni loppu ikäni kauniina muistona; sen takia tiedän, että äidillä on hyvä olo ja hän on onnellinen. Menee kummalliseksi, mutta uskon siihen että näin on sinun äidilläsikin. Sinun jaksamisesi on elämäsi tärkein tehtävä tällä hetkellä, sin kannat sisälläsi niin suurta kuplaa, joka sinun täytyy saada hiljalleen tyhjennettyä. Älä tee sitä kerralla vaan keskity itseesi ja ota ystävääsi kädestä kiinni ja sano hänelle, että sinä tarvitset nyt apua. Itsekään en ymmärtänyt ystävieni menetyksiä ennenkuin koin sen itse äitini menetyksessä. Ei mene päivääkään ettenkö muistaisi äitiäni, mutta se ymmärrys ja muistot paranevat vain kun aikaa kuluu. Kaikkea hyvää ja jaksamista sinulle!

      Reply
  32. Miika
    November 29, 2012

    Tämä on hienoin kirjoitus, jonka olen Fb:n kautta löytänyt. Kiitos ja hyvää joulun odotusta kaikille!

    Reply
  33. Outi
    November 29, 2012

    Kiitos Kari! Miten tärkeä sana kiitos onkaan. Kyyneliin asti liikuttava kertomus. Onneksi laikki päättyi hyvin! Ihanaa että tyttäresi on kunnossa. Tulin oikeastaan onnittelemaan palkinnosta, onnea,mutta asia saikin pohdiskelevamman luonteen. Onnea ja menestystä jatkossakin ja kiitos!

    Reply
  34. Jani
    November 29, 2012

    Kiitos Kari kun jaoit tämän meidän lukioidesi ja seuraajiesi kanssa. Olen pitkään arvostanut sinua valokuvaajana, mutta tämän myötä myös laajemmin. Suomalaisessa yhteiskunnassa ei liikaa ole tällaisia avauksia!

    Reply
  35. Lukija
    November 30, 2012

    Päädyin tänne ystävän FB-linkityksen kautta. Kiitos, kun jaoit kokemuksesi ja pikaista parantumista tyttärellesi.

    Reply
  36. Mervi
    November 30, 2012

    Ensimmäiseksi on todettava, että onneksi tyttönne on nyt kunnossa!

    Upeasti kirjoitettu, liikuttava tarina, jota minäkään en pystynyt lukemaan kuivin silmin.
    Niin paljon varjelusta oli tytöllä mukana matkassa.
    Niin monta välittävää ja osaavaa auttajaa lähellä.

    Olkaamme iloisia ja ylpeitä tästä!

    Reply
  37. Anna
    November 30, 2012

    Kiitos hienosta kirjoituksesta.

    Lapseni syntyi kolme vuotta sitten keskosena ja vietti ensimmäiset viikot sairaalassa. Sinä aikana ja sen jälkeen tapasimme monia terveydenhuollon ammattilaisia, joista voisin kertoa samoja asioita, kuin sinä kerrot Emman auttajista. Eniten samaistun kiitollisuuteen, sekä siihen, että tapahtunutta pitää prosessoida jälkeenpäin, pitkäänkin. Tekstisi heitti minut takaisin siihen unenomaiseen tunnelmaan, joka vallitsi Kätilöopistolla pidellessäni hädin tuskin parikiloista pikku sammakkoa paitani sisällä. Kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että meidänkin tarinallamme oli onnellinen loppu!

    Onnellista joulunodotusta perheellenne ja hyvää vointia Emmalle.

    Reply
  38. äiti,puoliso, kuvaaja, veronkerääjä
    November 30, 2012

    paljosta voimme kiittää, paljosta voimme olla onnellisia, paljosta voimme luopua, mutta emme pienistä ja heikoimmistamme; tämä laittoi taas perspektiivin kaikelle kiireelle, työlle, velvollisuuksille. tärkein työ ja valvollisuus meillä vanhemmilla on pienempiämme kohtaan.
    kiitos, Kari, kun jaksoit kirjoittaa. Päivä lähti käyntiin nyt eri tavalla, paremmalla tavalla. Kaikkea hyvää perheellesi ja pikkuisellenne erityisesti.

    Reply
  39. Tiina
    November 30, 2012

    Iso kiitos kirjoituksestasi. Tunteita suuria, joita se herätti, on sanoiksi vaikea pukea.

    Reply
  40. Tuomas
    November 30, 2012

    Kiitoksia tästä ja kaikkea parasta jatkoon.

    Reply
  41. Johannes
    December 1, 2012

    Hieno asia, että näin onnellisesti kävi. Jo se, että viive oli noinkin pieni, on useasti ratkaisevaa (tuurista kiinni). Meillä täällä syrjäseudulla peli olisi menetetty jo alkumetreillä (lähin sairaankuljetus noin 45 min. takana) Olematta sen enempää kyyninen tai jälkiviisas sanon vain, että joka tapauksessa kaikki ammattilaiset, jotka tapahtumaan osallistuivat tekivät vain sitä työtään, johon heidät on koulutettu ja jota he mielellään tekevät. Eivät he muuten olisi kyseiselle alalle koskaan lähteneetkään. Itse olen samalla alalla ja teen päivittäin monia samoja ratkaisuja ja joskus onnistuu joskus ei. Se on tämän työn “suola”. Aina ei voi onnistua, mutta parhaamme yritämme. Ei muillakaan aloilla kaikki jutut aina onnistu. Onko muuten jälkihoito näinkin traumaattisesta tapahtumasta jo hoidossa, toivottavasti?. PS. Onneksi olkoon palkinnosta. Niin ja tyttärelle terveisiä. (Joulupukki ja tontut teillä on jo näemmä käynytkin) . Rauhallista Joulun odotusta.

    Reply
  42. Johanna
    December 5, 2012

    Kiitos kirjoituksesta – eipä tätä kuivin silmin voinut lukea ennenkaikkea pienen ratsastajatytön äitinä, hoitajana ja “pelastajan” vaimona. Niin hyvä kun joku kirjoittaa ajatukset julki ja kertoo suuremmalle joukolle, ettei ne ambulanssit turhaan aja ja Medihelit lennä. Onneksi teillä on kaikki nyt hyvin. Terveiset Emmalle ja mukavia ratsastuskertoje tästäkin eteenpäin – enkeleitä matkaan :)

    Reply
  43. Äiti
    December 5, 2012

    Kiitos, että jaoit tämän kokemuksen kanssamme.
    Kyyneleet silmissä minäkin täällä istun lukemassa.
    Aina ei ole helppo jakaa traumaattista kokemusta , vaikka toisaalta jakaminen ja puhuminen toimivatkin eräänlaisena terapiana. Tämän sanon omasta kokemuksesta.
    Saitte onneksi sen parhaan joululahjan, kun tyttösenne selvisi onnettomuudesta.

    Kiitos on pieni sana, mutta se merkitsee niin paljon; kiitollisuus puolestaan on todellakin huima tunne ,kun se valtaa mielen. Tuntuu että sitä on vaikea pukea sanoiksi.

    Kaikkea hyvää joulun odotukseenne, erityisesti Emmalle!

    Reply
  44. Anja
    December 9, 2012

    Itku painaa sydänalaa. Menevät taas asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Ei tämän lukemisen jälkeen harmita, että lennot Havannasta olivat myöhässä, että jatkolennot missattiin, että matkatavarat tulevat, jos tulevat.
    Voimia, lämpöä ja iloa teille jouluun ja uuteen vuoteen!

    Reply
  45. Mari
    December 20, 2012

    Kiitos Kari kirjoituksestasi!

    Tippa tuli linssiin – lukiessani tätä samalla taustalla soi “Taivas sylissäni” mikä kuvaa varmasti jokaisen vanhemman tuntemuksia pidellessään omaa lastaan sylissä joten itkuksihan tämä lopussa meni..

    Onneksi kaikki päättyi hyvin. Voimia ja hyvää joulua koko perheelle!

    Reply
  46. Sampsa
    September 9, 2013

    Kiitos!

    Upea, koskettava kirjoitus. Itse olen ensihoidon ammattilainen ja tuntui todella hyvälle lukea kirjoituksesi…. Ja isänä samaistuin tilanteeseesi ja olen iloinen, että tilanne päättyi hyvin ja saitte ripeän ja amattitaitoisen avun. Ja vielä kerran kiitos kirjoituksestasi!

    Reply
    • kkuukka
      September 9, 2013

      Kiitos Sampsa –

      siitä on kohta kulunut jo vuosi ja Emma on toipunut täysin. Kaiken järjen mukaan tapahtumasta ei jää mitään vammoja.
      Mutta kyllä se palaa mieleen lähes joka kerta, kun ratsastustallin ohitse tulen kotiin.
      Olen hieman hämilläni ihmisiltä saamastamme positiivisesta ja kannustavasta palautteesta. Uutisammattilaisena ensimmäisiä kyynisiä totuuksia on, että hyvä uutinen ei ole uutinen… Ja kuitenkin, jotenkin näitä palautekommentteja lukiessa ei voi välttyä ajattelemasta, että maailma on kuitenkin täynnä hienoja ihmisiä, jotka todistavat tämän hokeman täysin höpö-höpöksi. Siitä kaikille nöyrä kiitos.

      Reply
  47. Hannu
    September 14, 2013

    Kiitos Kari hienosta ja liikuttavasta kirjoituksesta.

    Kirjoituksesi sai minutkin kyyneliin, vaikka pelastusalalla työskentelenkin, jo 38. vuosi menossa.
    Palasin juuri kotiin työvuoroni jälkeen, ja omalla yksikölläni oli melko rauhallista – vain kerran meitä tarvittiin, sekin oli ns. kiireetön avunantotehtävä.
    Vastaavanlaisia kuin tämä sinun – onnellisesti päättyneitä tapauksia – on minullakin osunut kohdalleni, mutta myös niitä toisenlaisia – suruun päättyneitä.
    Luulisi, että tehtyyn työuraani sisältyneet lukuisat onnettomuudet ja vaaratilanteet olisivat keittäneet
    minut riittävän kovaksi, mutta ei sittenkään – ja hyvä näin. Omalle kohdalleni (omassa elämässäni)
    osuneet kovatkin vastoinkäymiset ja surut ovat osaltaan tehneet minusta ehkä enemmän empaattisen.
    Tuota aikaa ja kuuntelijaa onnnettomuuden uhrin lähimmäiset juuri tuolla hädän hetkellä ja sen
    jälkeen tarvitsevatkin.
    Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi ja kiitos hienosta tekstistäsi!

    Reply

Leave a Reply