Kuvan lapset eivät liity tähän juttuun”

Kuvan lapset eivät liity tähän juttuun”

(Kuvan lapset eivät liity tähän juttuun © Kari Kuukka 2010)

Kirjoitin pari viikkoa sitten jutun “Koulu­kiusaa­mista vai kolonia­lismia?” Suomeksi, sillä halusin, että sen lukee maassamme mahdol­li­simman moni. Koen aiheen erittäin tärkeäksi.

Ja noin 40 000 lukijaa sen löysikin. Se poiki suuren määrän hyvää keskus­telua ja kommentteja (joista suuri kiitos), aiheutti ilmei­sesti koko joukon lehtien peruu­tuksia protes­tiksi SMF:n toiminnsta, eräs suivaan­tunut lukija perusti jopa FaceBook-ryhmän asian edistä­mi­seksi. Hyvä näin.

Aloitin jutun esimer­keillä siitä, mitä Sanoma Magazines Finlandin tarjoama “sopimus” eli “me otamme kaikki oikeudet, emme maksa niistä mitään, sinä saat pitää oikeu­del­lisen vastuun — ja me emme neuvottele” tarkoitaa tekijöille. Viittaan tässä vain edelliseen kirjoi­tukseeni enkä toista asiaa tässä sen enempää.

Mutta: huomaan olleeni itsekäs. Kirjoitin siitä mitä se tarkoitaa tekijöille — sen seuraukset kuvattaville/haastateltaville jäivät valitet­tavan vähälle huomiolle. Joten lyhyesti siitä.

Ymmärrät, että kuvasi voi päätyä kondomimainokseen?

Jos sinua kuvaa sopimuksen allekir­joit­tanut kuvaaja: ymmärrät, että kuvasi voi päätyä kondo­mi­mai­nokseen? Kuvaajan pitäisi kysyä sinulta lupa siihen, että sallit kuvasi rajat­toman käytön maail­malla missä tahansa yhtey­dessä: journa­lis­ti­sessa yhtey­dessä ja mainok­sissa, osana mitä tahansa kokonai­suutta tai koostetta.

Annatko todella luvan siihen — jos kuvaaja muistaa sen nyt kysyä ja pistää sinut allekir­joit­tamaan tällaisen monisi­vuisen luovu­tus­pa­perin?

Jos kuvaaja EI muista — tai hänellä ei ole mahdol­li­suutta siihen — ja kuvaa käytetään mielestäsi väärin, voit toki haastaa KUVAAJAN oikeuteen. Kustantaja on itsensä suojannut em. “sopimuk­sella”.

Esimerkki on luonnol­li­sesti yksin­ker­tainen, mutta todel­lisuus on juuri näin raadol­linen. Kreik­ka­lainen maalaismies, jota kuvattiin pieneen lehti­juttuun ja päätyi turkki­laisen jugurt­ti­purkin etikettiin Ruotsissa on usein sitee­rattu esimerkki.

Sen sijaan, että yrittäisin itse löytää oikeita sanoja tässä tilan­teessa, lainaan (luvalla) erään lukijan hienoa tekstiä edellisen kirjoi­tukseni kommen­teista, hän tiivistää mielestäni tämän erittäin hyvin:

Aikakaus­lehdille ja koko journa­lismille on tyypil­listä käsitellä suuria aiheita ja ilmiöitä yksilön kautta, elävän esimerkin näkökul­masta. Tällä viikolla aihe voi olla aids-lääki­tyksen kehit­tyminen, ensi viikolla avioeron jälkeiset talous­vai­keudet, vakava ylipaino tai lapsen itsemurha.

Koko tuo ihmis­läh­töisen journa­lismin pohjana ovat ihmiset, jotka päästävät kuvaajan ja toimit­tajan kotiinsa ja elämäänsä ilman rahal­lista korvausta, antavat kuvata lapsiaan, kertovat sairauk­sistaan ja itkevät valoku­vaajan läsnä­ollessa. Oma kokemukseni on, että yleisin syy esimer­kiksi tarjou­tu­miselle ja elämänsä avaami­selle on mahdol­lisuus auttaa muita samassa tilan­teessa olevia ja tarjota erään­laista julkista vertais­tukea.

Virke –“tällaisen jutun olisin itse halunnut lukea, kun jouduin tähän tilan­teeseen” on varmasti monelle aikakaus­leh­ti­ku­vaajalle todella tuttu.

Kaikki kehitys kohti oletusta, että jutut ja kuvat ovat vapaasti käytet­tävissä kaikissa yhteyk­sissä (myös ilman alkupe­räistä asiayh­teyttä) ilman kuvat­tavan ja kuvaajan suostu­musta, on eetti­sesti todella arvelut­tavaa.” 

Kun päästät kuvaajan kotiisi — ja aihe on jotain ylläku­vatun kaltaista — haluatko todella, että siitä synty­nyttä materi­aalia voidaan käyttää vapaasti ihan missä vaan: lehdissä, netissä, mainok­sissa…?

Ehkä olen vanhan­ai­kainen, mutta minusta tuossa on pieni ongelma.

Toinen esimerkkini tulee hyvin läheltä: en myöskään halua, että esimer­kiksi tämän sivun alussa oleva kuva esiintyy… sanotaan vaikka Hollan­nissa julkais­ta­vassa pedofii­li­ket­justa kerto­vassa jutussa. Ja siinä ei auta pätkääkään, että kuvan alla lukee “kuvan lapset eivät liity tapaukseen”.

Tässä tilan­teessa minua kukaan tuskin haastaisi oikeuteen — sillä kyse on omista lapsistani — mutta vanhempana koen tämän hyvin ahdis­tavana mahdol­li­suutena. Ja ei, esimerkki ei ole kaukaa haettu: molemmat kuvan lapset ovat olleet lukemat­to­missa lehti­ju­tuissa kuvituksena. Heidän kuvansa löytyvät useiden lehtien arkis­toista. Merkin­nällä: KERTAJULKAISUOIKEUS.

Selvyyden vuoksi: kun isä on valoku­vaaja ja äiti toimittaja, niin tätä voisi lasten kannalta kutsua vaikka pakol­li­seksi pahaksi. Mutta näitä kuvia ei todel­lakaan käytetä yhtään missään muualla kuin mihin ne on kuvattu. Ei ilman minun lupaani.

Puhuin yllä omista lapsistani — minulle tärkeim­mästä asiasta maail­massa — olkoon tämä aasin­siltana seuraavaan.

Koulukirjat ja historiankirjat

SMF on paitsi lehtien julkaisija ja mainos­toi­misto, niin myös kirjan­kus­tantaja. Jos he nyt tällai­sella sopimuk­sella haalivat arkis­toi­hinsa suurimman osan maassamme kuvat­ta­vasta journa­lis­ti­sesta kuvasta: kuka päättää, miltä näyttävät historian kirjat ja lastemme koulu­kirjat parin vuoden päästä? Tällai­sella “super kustan­ta­jalla” on mahdol­lisuus sanella mitä kuvia tulee ja ennen­kaikkea, MITÄ EI TULE oppikir­joihin. Tekijät itse eivät voi materi­aalia myydä kenel­lekkään toiselle kustan­ta­jalle eivätkä käyttäää missään kaupal­li­sessa yhtey­dessä, sillä sopimus kieltää sen. Sanomilla on satojen tuhansien kuvien arkisto ilmai­seksi käytössään — ja sieltä voidaan valita itseä miellyttävä sisältö.

Jälleen, olen ehkä vanhan­ai­kainen, mutta minusta tässä on pieni epäkohta. Että yksi kustantaja — joka toimii puhtaasti kaupal­lisin periaattein — voi määrätä minkä­lainen sisältö ja historia meidän kirjoi­himme (jotka siis kymmenen vuoden sisällä ovat paljolti jotain muuta kuin paperia ja luonteeltaan hyvin visuaa­lisia) tallen­netaan.

Tai vaikka niitä kustan­tajia olisi muuta­makin. Demokratian kannalta lienee itsestään selvää, että ei pelkästään valta vaan myös histo­rian­kir­joitus täytyy olla hajau­tettu, jotta se olisi rikas ja mahdol­li­simman objek­tii­vinen.

Immateriaaliarvo

Yksi sana, joka toistuu käytä­vässä keskus­te­lussa on immate­ri­aa­lisuus: immma­te­ri­aa­lioikeus ja immate­ri­aa­liarvo. En rupea niitä sen enempää kääntämään ja vääntämään, mutta haluan kiinnittää huomiota yhteen seikkaan: immate­ri­aa­liarvo on aivan todel­linen arvo.

Kokoelma kuvia, sanotaan vaikka 50 000 kuvaa vuodessa(joka on minun noin vuosi­tuo­tantoni tällä hetkellä) on yksi kovalevy työpöydän nurkalla. Siltä levyltä ehkä myyn vuoden mittaan muutaman ruudun kirjoihin ja erilaisiin muihin tarkoi­tuksiin. Saan muutaman euron, mutta tällä levyllä on niin sanotusti immate­ri­aa­liarvo — tai parem­minkin: sen levyn sisäl­löllä on immate­ri­aa­liarvo.

Kun SMF haalii yksinoi­keu­della itselleen sanotaan 500 kuvaajan työn ja heidän “vuotuiset kovale­vynsä” yksinoi­keu­della, tämä immate­ri­aa­liarvo muuttuukin todel­li­seksi. Tämän kokoinen kuva-arkisto esim. kymmenen vuoden aikana kerättynä on erittäin arvokas ja suuren yhtiön kyseessä ollessa: se voidaan liittää yhtiön taseeseen ja se nostaa yhtiön osakkeiden arvoa.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että yhtiön arvo kasvaa. Hyvä niin. Mutta jotenkin koen epäoi­keu­den­mu­kai­seksi sen, että tekijät eivät saa tästä kasvusta senttiäkään.

Maan tapa

Yksi teema, josta olen useaan otteeseen esittänyt huoles­tu­miseni on nyt esitetyn “sopimus­mallin” pesiy­ty­mi­sestä maan tavaksi, jopa lainsää­däntöön saakka. Jos SMF saa tässä tahtonsa lävitse, jokainen pienenmpi kustantaja ja kyläkauppa seuraa perässä.

Surul­linen esimerkki — tai parem­minkin täydel­lisen korni sellainen — meillä jo on: Suomen Yrittäjät (siis putiikki, jonka pitäisi ajaa yrittäjien etua) lähestyi avusta­jiaan (jotka tekevät heidän lehteään) saman­lai­sella sopimuk­sella taannoin. Se oli suoraan kopioitu suuren media­talon vastaa­vasta paperista, ja sisälsi mm. TAKAUTUVASTI oikeuden KAIKKEEN kuvaajan tekemään materi­aaliin. Heiltä asiaa tiedus­tel­taessa kävi ilmi, että eivät olleet ilmei­sesti edes lukeneet ko. paperia lävitse ennen lähet­tivät sen avusta­jilleen.

Ei voi kuin ihailla tuota “ammat­ti­taitoa” mikä näissä putii­keissa vallitsee.…

Ja kyseessä siis: Suomen Yrittäjät. Pieny­rit­täjän asialla.

Vähän hiljai­seksi vetää.

Tulehtunut tilanne

Alallamme vallitsee käsit­tä­mät­tömän tuleh­tunut tilanne. SMF haluaa itselleen kaiken — neuvot­te­le­matta ja vain siksi, että se täysin hallit­sevaa markkina-asemaa hyväksi käyttäen voi näin tehdä. Graafi­sella alalla lakkoilu on kielletty (myös tukilakot), koska vallitsee ns. absoluut­tinen työrauha ja yksiny­rit­täjien järjes­täy­ty­minen on kielletty (kartel­li­syyte).

Miten tilanne ratkeaa, aika näyttää. Henki­lö­koh­tai­sesti uskon, että muutoksen pitää tulla journa­listien omista riveistä.

Sanoin journa­listien riveistä. Ei, ei freelance­reiden, vaan JOURNALISTIEN omista riveistä. Ymmärrys siitä, minkä­laista vääryyttä tässä ollaan koko meidän yhteis­kun­ta­jär­jes­tel­mälle tekemässä täytyy elää ammat­ti­jour­na­listien mielessä. Vai ovatko kaikki vain niin väsyneitä ja alistu­neita — ja tässä pelon ja ahdis­tuksen ilmapii­rissä kiihkeästi vain odottavat OMAA eläkettään, eivät vain enää jaksa ja viitsi…?

En halua edes ajatella tätä vaihtoehtoa: se on liian pelottava tulevai­suu­denkuva.

Tiettyä toivoa luo tänään SMF toimi­tus­osaston kirjelmä yhtiönsä johdolle, jossa he kohte­li­aasti käytän­nössä antavat johdolle epäluot­ta­mus­lauseensa oman yhtiönsä toimista.

Mielen­kiin­toinen on viimeinen lause:

Osasto myös toivoisi tietoja siitä, millaiset talou­del­liset tai muut perus­telut tämän freelancer-sopimuksen taustalla ovat.”

Luulisin, että sitä toivoi­sivat myös kaikki tekijät ja lukijat myös. Mielestäni he myös ansait­si­sivat ne.

Nopea pika-analyysi tämän absurdin, mutta pelot­tavan todel­lisen farssin pohjim­mai­sista syistä on kuitenkin selkeä: arroganssi, typeryys, näköalat­tomuus ja ennen­kaikkea pohjaton ahneus.

25 Replies to “Kuvan lapset eivät liity tähän juttuun””

  1. Vähän asian vierestä, mutta meni muuten juuri toisinpäin se jugurt­tie­si­merkki, se oli kreik­ka­lainen mies joka päätyi turkki­laisen jugurtin purkkiin.

    1. Korjaan (kiitos); mutta kreik­ka­laisten ja turkki­laisten ylpeän luonteen tuntien se taisi olla aika iso haloo… (korjattu/kk) Isompi asia kuin se, että kuvaa oli luvatta käytetty.Mutta ei lasketa enemmän leikkiä tästä, mulla rupeaa pikkusen olemaan huumori kortilla kun tätä menoa katselee.

  2. Kyllä oli upeaa lukea että sanoman omat kysee­na­lais­tavat lakimiesten touhut! Se on jokin kädeno­jennus toimi­tuk­silta, edes. Aiempaan tarinaan liittyen olen myös kertonut seuraavaa fiktiota; “kuvaaja kuvaa haasta­tel­tavaa kahvi­lassa, etualla pöydässä on coca-colapullo ja haasta­teltava istuu Le Corbusierin nojatuo­lissa. Kuvaaja ottaa kuvia eri kulmista ja kuvat päätyvät sopimuksen allekir­joit­taman kuvaajan toimesta lopuksi SMF arkistoon. Arkistoa käyttää kustan­tajan hollan­ti­lainen tytäryhtiö lehdessään jutussa; kuinka cocacola turmelee lasten rauta­hampaat täysin. Kuka soittaa ja kenelle; ensin lehden päätoi­mit­ta­jalle joka kertoo että ehei, se on se kuvaajan Suomesta, soittakaa hänelle. Haluatko sinä soiton Coca-Cola Companyn lakimie­sar­mei­jalta? Tai kuvat­tavan naama päätyykin sinne jugurt­ti­purkkiin tai sellaiseen yhteyteen missä ei todel­lakaan halua esiintyä. Tai arvokas disain­tuoli onkin seuraa­vassa lehti­ju­tussa kuvit­ta­massa juttua; “miten nahka­tuolin kemial­liset puhdis­tusaineet aiheut­tavat syöpää”. haluatko soiton ko. tuolin oikeu­de­no­mis­tajien lakimie­hiltä soiton? Tällä hetkellä sellainen on käynnissä Ranskassa: http://www.bjp-online.com/british-journal-of-photography/news/2140613/getty-images-fights-copyright-infringement-ruling-french-court

  3. Sen verran pitkä tuo edellinen komment­ti­ketju, että ihan jaksanut sitä selata läpi. Ehkä tämä on siellä jo mainittu: tällainen sopimus upottaa myös työnan­ta­ja­puo­lella väliportaan aika ikävään pissi­tyn­nyriin. Sanotaan, että tämä sopimus olisi kaikkialla tyrkyllä, ja firmat asettai­sivat ukaasiin, että vain sen allekir­joit­ta­neita friikkuja saa käyttää. Pooli pienenee aika lailla. Ei kukaan työtään ja julkai­suaan kunnioittava toimi­tus­pääl­likkö, tuottaja tai toimi­tus­sih­teeri — tuskin päätoi­mit­ta­jakaan — haluaa tyytyä huonoon jälkeen vain sen takia ettei sitä hyvää tekijää saa palkata.

  4. Anomuumi: juuri kuvaa­mallasi taval­lahan asia juuri nyt on. Journa­lis­ti­sesta sisäl­löstä ei päätä (ne työsuh­teiset) journa­listit vaan media­ta­lojen juristit.

  5. tämä juttu käsit­telee nyt pelkästään Sanomaa.
    Minua itseäni pelottaa facebook: olen halunnut jakaa siellä lomaku­viani, ymmär­tä­mättä täysin mihin annan luvan. Siis annan luvan ihan kaikkeen. Facebook saa tehdä ihan mitä haluaa, myös niillä kuvilla joita olen mahdo­li­sesti kertaalleen tuhonnut tililtäni tai vaikka lopet­taisin fb tilini.….??? Ne voivat vaikka lisen­soida mun kuvia jollekin muulle.. tai käyttää niitä missä tahansa tarkoi­tuk­sessa millä tahansa tavalla:


    You hereby grant Facebook an irrevocable, perpetual, non-exclusive, trans­fe­rable, fully paid, worldwide license (with the right to sublicense) to (a) use, copy, publish, stream, store, retain, publicly perform or display, transmit, scan, reformat, modify, edit, frame, translate, excerpt, adapt, create derivative works and distribute (through multiple tiers), any User Content you (i) Post on or in connection with the Facebook Service or the promotion thereof subject only to your privacy settings or (ii) enable a user to Post, including by offering a Share Link on your website and (b) to use your name, likeness and image for any purpose, including commercial or adver­tising, each of (a) and (b) on or in connection with the Facebook Service or the promotion thereof.

    1. Moi -

      kyllä, koko maailmaa ei voi syleillä yhdellä pienellä jutulla. Hyvää ehkä se, että ihmiset oikeasti pysäh­tyvät ajatte­lemaan, että copyright ja immate­ri­aa­lioikeus on asia joka koskettaa kaikkia yhä enene­vässä määrin. FB on varmasti täynnä vaikka mitä, mutta tässä konteks­tissa se ei ehkä ole se focus.

      Ajattele mieluummin tällaista: Sanomat on journa­lis­teille lähes kuten VR on veturin­kul­jet­ta­jille: VR ulkoistaa veturin­kul­jet­ta­jansa, ilmoittaa että siirrymme 7 päiväiseen työviikkoon ilman lisäkor­vausta, ja jos tapahtuu onnet­tomuus, niin kuski korvaa.

      Ja selvyyden vuoksi: veturin­kul­jet­tajat ovat siis nyt yrittäjiä, joten he eivät voi järjes­täytyä.

      Kuullostaa älyttö­mältä. Se on sitä — ja se on juuri se linja kun Sanomat on nyt valinnut. Ja se tärkein kysymys: kuka kärsii eniten tästä?

      Vastaus: VR:n tapauk­sessa matkus­tajat, Sanomien kohdalla lukijat. Lopul­linen kärsijä on kuitenkin sama: meidän yhteis­kun­tamme.

  6. Hienosti kirjoi­tettu. Hauska seurata, miten SMF:n johto luotsaa paattinsa tältä matali­kolta ulos :) Johta­mista akatee­mi­sessa maail­massa opiskel­leena ja työelä­mässä hyvää ammat­ti­joh­ta­mista seuran­neena, SMF:n johta­mis­kult­tuuri ja -metodit ovat alkeel­lisia. Mitään ei tehdä, kuten alan perus­teok­sissa neuvotaan. Freelancerin ominai­suu­dessa puolestaan tää rakentaa kovan epäluulon kyseistä firmaa kohtaan. Pitkällä aikavä­lillä tää farssi kääntyy SMF:lle tappiol­li­seksi: imagon uudelleen raken­ta­minen on kallis paketti.

    1. Jep — en ymmärrä missä ylipis­tossa ne ovat koulunsa käyneet. Kiinassa? Kuinka vaikeaa on rustata sopimus, jossa esim. 50% tuloista ohjautuu tekijöille ja 50% korpo­raa­tiolle. Jossa tekijä voi itse rajoittaa missä hän sallii työnsä näkyvän (ja huom, samalla rajoittaa itse itsellee tulevia tuloja). Julkaisija vastaa julkai­susta ja tekijä (oman uran jatku­vuuden riskillä) siitä, että toimii oikein ja eetti­sesti.
      50% kate mille tahansa nykyään on hemmetin hyvä siivu korpo­raa­tiolle (kiitos globaalien markki­noiden); mutta tietysti: 100% on aina parempi — kun kerran on tuota lihasta millä sitä vaatia.

      Koomista (mut ei kauheasti naurata): kenttä suurin­piirtein huutaa, että “antakaa meidän tehdä huippu­jälkeä” ja kaiku Sanomien seinästä vastaa: “Me haluamme vain halpaaaaaaa.….”

  7. Kaikkein olennai­sinta olisi saada tämä viesti läpi alan opiske­li­joille ja nuorille tuleville ammat­ti­lai­sille. Jos alalle tulevat uudet tekijät saadaan hyväk­symään tämä uusi sopimus­malli periaat­teella “näin ne asiat nyt vain täällä karussa aikuisten maail­massa menee, tämä on vallitseva käytäntö”, niin ajan kanssa siitä todella TULEE vallitseva käytäntö, vaikka vanhempi polvi yrittäisi kuinka pulli­koida vastaan. Ennen muuta tässä ratkaistaan nyt tulevan kuvan­tekijä- ja journa­lis­ti­su­ku­polven kohta­loita.

    1. Jyrki -

      opetan itse Tampereen Yliopis­tossa ja Lahden Muotsi­kassa (TaiKin kanssa yhteis­pro­jekti) — ne ovat kaksi tärkeintä koulua (henk. koht. mielipide) josta kuvaajat valmis­tuvat. Arvaas pääse­vätkö oppilaat edes ensim­mäi­sestä tunnista lävitse kuunte­le­matta “tekijän oikeuden ja sopimisen perusteet” -saarnan?

      Mutta kirjoit­tavaa puolta en tunne; ja epäilen, ettei asiaa käsitellään kovinkaan paljoa. Nuoren valmis­tuneen nälkä ensim­mäiseen työpaikkaan/avustjasuhteeseen on kova ja täysin ymmär­rettävä.

      Kannattaa myös kysyä itseltään: palkkaa­vatko talot­laadun vai hinnan perus­teella — sen perus­teella kuinka tiukan “sopimuksen” joku on valmis allekir­joit­tamaan? Yleen­säkin, palkkaako kukaan enää ketään vai käyttä­vätkö näitä ns. TTT-työläisiä eli tarvit­taessa töihin tulevia (ihmisiä joilla on lyhyt määrä­ai­kaisuus sovittuna ja pelko pepussa oman sopparin jatka­mi­sesta) — sillä pelko omasta tulevai­suu­desta pitää hyvin nöyränä ja hiljaisena?

      Olet oikeassa viimei­sessä lauseessasi, mutta näkökulma on liian kapea: tässä ratkaistaan hyvin paljon muutakin. Tässä ratkaistaan maan tapaa toimia monessa asiassa ja lehdistön mahdol­li­suutta tulevai­suu­dessa kertoa tästä tavasta.

      (Pakko lisätä suluissa: tuntuu kun kijoit­taisi huonoa käsikir­joi­tusta kirjaan “SMF and Conspiracy Theory Behind”… mutta kun itselleen rehel­li­sesti tätä yrittää katsoa, niin ei voi tällai­silta uhkaku­vilta välttyä).

  8. Kiitos, Kari, että jaksat kirjoittaa tästä sopimus­asiasta ja mahtavaa, että näitä sivuja todella luetaan. OLen freetoi­mittaja ja olen soitellut ja kertonut SMF:ään juuri tuota esimerkkiä, että millainen prosessi “syvähaas­tattelu” on kokonai­suu­dessaan haasta­tel­ta­valle. Päätös, haastattelu, kuvaus, itse juttu ja lopulta kokonai­suuden julkai­se­minen lehdessä. Sen lisäksi tulevat vielä lukijoiden kommentit ja palautteet, joita saattaa tulla vielä vuoden kulut­tuakin, kun ihmiset lukevat vanhoja lehtiä kampaa­jalla tms. Se on taval­li­selle ihmiselle iso ja herkkä asia.
    Tällaisia tarinoita SMF menettää, kun se menettää ensin­näkin ison osan ammat­ti­free­lance­reista, mutta myös ja ennen kaikkea siksi, että haasta­tel­ta­ville pitäisi lukea tuo karmea tulevai­suu­den­visio. Kysyin parilta haasta­tel­ta­valtani, miten suhtau­tui­sivat asiaan ja he sanoivat, että luulta­vasti olisi jäänyt haastattelu antamatta.

    Tuija

  9. Tuli tuosta “kuvan lapset eivät liity tapaukseen” mieleen kun tässä hiljattain oli iltaleh­dessä juttua koulu­puu­ko­tuk­sesta joka tapahtui Porissa. Luokka­toveri puukotti toista kouluajan ulkopuo­lella ja lehden jutussa oli kuvana Karja­rannan Sale ja kuvan alla teksi “kuvan tapah­tumat eivät liity tapaukseen”.
    Kieltä­mättä tuli vähän sellainen negatii­vinen fiilist kysei­sestä Salesta vaikkei tapaukseen liitty­nytkään.

  10. Mulle ei vaan mene jakeluu, kuka tuolla Sanomassa oikein ajattelee firman parasta. Tarkoitan: Kun tarkas­tellaan sitä tilaa missä media-ala on, kaikkien pitäisi ymmärtää että juuri nyt kaikki voimavara tuote­ke­hi­tyk­sessä on tarpeeseen.
    Sanomien johto voisi esimer­kiksi tutkia kuinka paljon vääriä polkuja pitkin mentyjä tuote­ke­hi­tyksen linjoja firmalta on mennyt rahaa viime­vuosina. Epätoi­voinen huuto valtio­vallan puoleen media­kentän kehit­tä­mis­pa­nee­lik­sikin kertoo jotain.
    Samaan aikaan tämä kaikki free-avustajien härski vedätys ja luoltaan työntä­minen sulkee heiltä uskomat­toman kehitys­voi­ma­varan ja asettaa yhtiön amputoituun asemaan.
    Ylimie­lisyys on tässä avainsana. Tahtoisin kuulla sen tarinan (demokra­tiassa) menes­ty­västä yrityk­sestä joka onnistuu tuottoi­sasti menes­tymään ylimie­li­sesti. Sanomassa tähän kun uskotaan.
    Riitta Pollarin esiin­ty­minen avusta­jille pressiklu­billa kuulosti varmasti hyvältä ylimmän johdon memossa. Tuskimpa sinne oli kuitenkin kirjattu millä asenteella hän paikan­päällä esiintyi, ja yhä esiintyy. Voin lukea hänelle joitain meriittejä päätoi­mit­tajana, mutta yritys­puolen johdossa olemi­selle hänellä ei ole kannuksia eikä minkään­laista osaamista.

  11. Moikka Kari + kiitokset hyvin jäsen­nel­lystä asiateks­tistä!

    Kuva-arkis­tojen koolla/laadulla on tulevai­suu­dessa valtava vaikutus yritysten arvoon. Tulevai­suu­dessa tullaan käymään kauppaa lehti­ta­loista samaan tapaan kuin käydään tällä hetkellä levy-yhtiöistä; se ei välttä­mättä ratkaise onko levy-yhtiöllä tällä hetkellä eniten myyvä artisti vaan minkä­lainen on heidän katalo­ginsa: keidenkä artistien tuotanto / kustan­nusoi­keudet on yhtiön hallussa.

    Hyvä esimerkki Suomen mitta­kaa­vasta on Love Records, joka myytiin viime vuonna monikan­sal­li­selle Univer­sa­lille. Mitä Universal tulee tekemään Love -katalo­gilla jää nähtä­väksi, mutta toden­nä­köistä on se, että jossain kohdin tuo katalogi on ainakin osin myytävänä uudelleen; eikä silloinkaan osinkoja myynti­tuo­tosta tulla jakamaan Love recordsin musii­kin­te­ki­jöiden kesken. Samaan tapaan tulee jäämään tekijät ilman osinkoja, kun esim. Sanoma Magazi­nesin arkistot on joskus myytävänä.

    1. Se on juuri näin. “Immate­ri­aa­liarvo” kuullostaa jotenkin niin teoreet­ti­selta, mutta se on juuri noin yksin­ker­taista kuin kuvasit. Samoin sillä voidaan tietyllä tavalla keino­te­koi­sesti nostaa yrityksen arvoa, todistaa sijoit­ta­jille, että hyvin menee… lypsää suurempia osinkoja (ns. sadon­kor­juu­malli) ennenkuin pistetään tehdas kiinni.
      Näen jo ivallisen hymyn monien naamoilla.… “Sanomat? Hah! Kyllä Erkolla fyffeä riittää.”

      Niinpä. Vuosi sitten komment­tiini “Hesari siirtyy tabloidiin parin vuoden sisällä” todettiin lasita­lossa naures­kellen, että “never, ever gonna happen”. Viisi vuotta sitten jos joku olisi sanonut, että Patricia Seppälän perintö i.e. Lehtikuva myydään pois Sanomilta, olisi sanoja naurettu ulos lasita­losta…

  12. Tähän asti olen kohte­li­aasti loukannut kaikkia tämän kiistan osapuolia, mutta kyllä minäkin alan taipua loukkaamaan pääasiassa vain mediayh­tiöitä.
    En ymmärrä, miksi firmat kuvit­te­levat yhä olevansa sisällön suhteen ostajan markki­noilla? Kirjoit­ta­jille ja kuvaa­jille pottuilu on perin­tei­sesti perus­tunut ajatukseen, että oven takana on jono huippu­te­ki­jöitä halua­massa sisään, mutta eihän se enää pitkään aikaan ole pitänyt paikkansa. (Okei, tämä on loukkaus.)
    Tapasin juuri yhden Hesarin suuruuden ajan nuoren leijonan, joka kertoi täyttä­vänsä lähiviik­koina 61 fucking vuotta! Alalla ei ainakaan minun näköpii­rissäni ole hänen tasois­tensa, eikä varsinkaan nuorempien huippu­te­ki­jöiden laumaa etsimässä keikkoja.
    Kyllä yhtiöt tietysti löytävät tekijöitä “myyville” jutuille, mutta kotimaista perus­kamaa myydään lähinnä vähemmän koulu­te­tuille ihmisille, jotka eivät ole rikas­tumaan päin. Nykypäivän ja huomisen ostovoi­maiset lukijat tuskin ovat kiinnos­tu­neita Hannele Laurin sydän­su­ruista, vaan heidän kiinnostuksestaan/markkinointiarvostaan kilpaillaan rinta rinnan New York Timesin, Engad­getin, Atlan­ticin, Guardianin yms. kanssa. Siinä ei sujuva kynä ja terävät kuvat paljon paina, vaan pitäisi lyödä tiskiin aika kovan tason tieto­taitoa.
    Sitä taas löytyy suhteel­lisen suppealta porukalta, joista vain pieni osa on markki­noilla vapaana olevia friikkuja ja vielä pienempää osaa voi kutsua nuoriksi ja kimmoi­siksi. Miksi hemme­tissä suututtaa tämä porukka ja kuvitella, että heitä voisi jotenkin uhkailla nuorempaan vaihta­mi­sella?
    Jos minä omistaisin mediayhtiön, yrittäisin tässä vaiheessa kilpailla raken­ta­malla työryhmää, jolla on jotain rahan arvoista sanot­tavaa. Perus­tason sisältöä suolta­valla nöyrällä biomas­salla ei enää kauan tehdä kovin kummoista liike­tu­losta.

    1. Olen kaivannut ääntäsi tässä keskus­te­lussa. Ja toivon, ettei kukaan nuorem­mista pelästy… Heille selvyyden vuoksi: JP:llä ja minulla on 15 vuotta yhteistä historiaa ko. yhtiön sivuja värjää­mässä ja olemme lukemat­tomia kertoja tässäkin blogissa (verbaa­listi) paran­taneet tämän maan mediaa… Perus­läh­tö­kohtana viime aikoina tyypil­li­sesti on ollut: “Eiks ne hemmetti vieläkään tajua, miten jotkut voi olla noin pönttöjä?”

      Jos minä omistaisin mediayhtiön, yrittäisin tässä vaiheessa kilpailla raken­tamalla työryhmää, jolla on jotain rahan arvoista sanot­tavaa. Perus­tason sisältöä suolta­valla nöyrällä biomas­salla ei enää kauan tehdä kovin kummoista liike­tu­losta.”

      Ei. Ei tehdä kohta enää lehtiäkään. Mitäs sitten tehdään?

  13. Kari, kiitos ihan mielet­tö­mästi tästä jutusta taas! Tuli ihan spontaa­nisti mieleen sanat “rakastan tuota tyyppiä!” , kun näin tämän toisen kirjoi­tuksesi… ;) Nämä vain OVAT ihan mielet­tömän tärkeitä asioita, myös yhteis­kun­nal­li­sesti ja kaikkia koskien, on itsellä sitten mitään tekemistä media-alan kanssa tai ei. Aion tästä myös omaan blogiini kirjoittaa ja haastaa ihmisiä peruut­tamaan ja boiko­toimaan SMF:ää. Itse peruutin lehti­ti­laukseni ja selkeästi kerroin asiakas­pal­ve­lu­hen­ki­lölle syyn peruu­tukseen. Pyysin myös välit­tämään syyn eteenpäin.

    Kun lukee uutisia ja seuraa politiikkaa, kyynis­ty­minen on kieltä­mättä lähellä. Esim. tämän­päi­väinen uutinen kotihoi­dontuen mahdol­li­sesta lyhen­tä­mi­sestä (sinne vaan ihan kaikki kaksi­vuo­tiaat 10-tuntisiin tarha­päiviin, ai niin, eihän tarha­paikkoja nytkään ole tarpeeksi, eikä naisille niitä töitäkään, johon patistaa…). Silti on vain jaksettava herätä ja toimia, kun tärkeät asiat vaativat sitä. Ja sinä Kari teet sitä ihail­ta­valla tavalla ja siinä samassa riskeeraat myös mahdol­li­sesti omaa toimeen­tu­loasi ja mainettasi näiden riistäjien suuntaan. KIITOS.

    1. Kiitos kommen­tista — (punastus) — olet aivan oikeassa: tässä on kysymys uskomat­toman suurista asioista koko yhteis­kunnan kannalta. Paljon enemmästä kuin että muka muutama freelancer on suivaan­tunut kohte­lustaan.

      Edelleenkin voi mielestäni oikeu­te­tusti kysyä: miksi “mainstream” media ei kerro tästä mitään?

        1. Voi — ja ehkä onkin. Eli jos johto esim. Siitä syystä että jokin aihe voi aiheuttaa osakkee­no­mis­ta­jille ikävää kutinaa kieltää jonkun aiheen käsit­telyn, niin AMMATTIJOURNALISTIT, nuo yhteis­kunnan vahti­koirat, pistävät hännän koipien väliin ja pissaaavat allensa kun pelkäävät OMAN hyvin­voin­tinsa puolesta.

          Anteeksi — sain juuri oksen­nus­koh­tauksen.…

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *